Kristiina ei vastannut heti. Mutta sitten hän lausui nostamatta katsettaan ompeluksestaan — se oli Ivarille tuleva juhlanuttu:
"Monet olivat kai luulleet, että siitä tulisi Tordis Gunnarintyttärelle suru, jos sinä rupeat munkiksi."
"Niin luulin minäkin kerran", virkkoi Naakkve.
Kristiina antoi ompeluksen vaipua helmaansa. Hän katsoi poikaan — tämän kasvot olivat sulkeutuneet ja tyynet. Ja hän oli niin kaunis — tumma tukka su'ittu taaksepäin valkealta otsalta, se kihartui niin pehmeästi korvien takana ja kaulan solakan, ruskean varren ympärillä. Hänellä oli säännöllisemmät piirteet kuin isällä — kasvot olivat leveämmät ja lujemmat, nenä ei ollut niin iso eikä suu niin pieni, kirkkaat siniset silmät sijaitsivat kauniisti suorien, mustien kulmakarvain alla — eikä hän kuitenkaan näyttänyt niin kauniilta kuin Erlend oli ollut. Isän eläimenkaltaista pehmeyttä ja laiskaa suloa, kulumattoman nuoruuden lumoa ei Naakkvella ollut.
Äiti otti jälleen työn käsiinsä, mutta ei ommellut. Hetken perästä hän virkkoi, katsoen alas ja silittäen vaatteen reunaa poimulle neulalla:
"Huomaa, Naakkve, etten vielä ole sanallakaan vastustanut teidän hurskasta aiettanne. Mutta sinä olet nuori — ja kaiketi tiedät sinä, joka olet paljon oppineempi kuin minä — että jossain pyhän kirjan paikassa on kirjoitettuna, että ei sovi miehen kääntyä ja katsoa taakseen, kun hän kerran on kätensä auraan laskenut."
Ei ilmekään liikahtanut pojan kasvoilla.
"Tiedän, että teillä on ollut mielessä tämä jo hyvin kauan", jatkoi äiti. "Aina lapsesta saakka. Silloin te ette itse ymmärtäneet, mistä tulisitte kieltäytymään. Nyt, kun olet tullut miehen ikään — etkö luule suotavaksi, että koettelisitte vähän kauemmin, onko teillä kutsumusta. Sinä olet syntynyt ottamaan haltuusi tämän talon ja tulemaan suvun pääksi —"
"Te rohkenette neuvoa minua nyt?" Naakkve hengähti raskaasti pari kertaa. Hän nousi seisomaan — yhtäkkiä hän tarttui kiivaasti rintaansa, repäisi auki nutun ja paidan, niin että äiti näki hänen paljaan rintansa, missä syntymämerkit, viisi pientä veripunaista tulen pilkkua, häämöttivät mustassa karvakiherteessä:
"Te luulitte kai, että minä olin liian pieni ymmärtääkseni mitä te huokailitte itkien ja valittaen, kun suutelitte minua tähän silloin, kun olin pieni piltti —. Minä en ymmärtänyt sitä silloin, mutta niitä sanoja, jotka lausuitte, en voinut koskaan unohtaa —.