Kohta Mikonmessun jälkeen lähtivät sitten Naakkve ja Bjørgulf pohjoiseen Trøndelageniin. Muuta ei Kristiina ollut heistä senjälkeen kuullut kuin että he olivat saapuneet Nidarosiin terveinä ja että heidät oli otettu alokkaina Tautran veljeskuntaan.
* * * * *
Ja nyt oli Kristiina ollut pian vuoden Jørundgaardissa ainoastaan kaksi poikaansa luonaan. Mutta hän ihmetteli mielessään, ettei siitä ollut kauempaa. Sillä sinä päivänä viime syksynä, jona hän ratsastaen palasi kirkon ohi ja katsoi notkelmaan, missä maat olivat kylmän usvavaipan verhoamina, niin ettei hän voinut erottaa oman kartanonsa rakennuksia — hän oli ollut saattamassa molempia poikiaan Dovrelle — silloin hän ajatteli, että sellaiselta mahtoi tuntua siitä, joka ratsastaa kotiaan kohti ja tietää, että siellä on pihassa vain tuhkaa ja kylmiä hiiliä —.
— Nyt, kun hän lähti astelemaan vanhaa polkua kotiin päin pajanpaikan ohi — tänä vuonna se oli kasvanut melkein umpeen, ja keltamatarat, kissankellot ja hiirenvirnat pursuivat sille viereiseltä rehevältä niityltä, — silloin hänestä tuntui melkein, kuin hän olisi nähnyt siinä oman elämänsä kuvan: säänpurema ja nokinen vanha liesi, johon ei koskaan enää sytytettäisi tulta; tanner ympärillä oli täynnään pientä hiilen murskaa, mutta hienoa, lyhyttä ja kiiltävää ruohoa siirotti kaikkialla yli palopaikan. Ja vanhan ahjon halkeamissa rehottivat horsmat, jotka kylväytyvät joka paikkaan kasvattaakseen pitkät kauniinpunaiset kukkatöyhtönsä.
II
Joskus sattui, että kun Kristiina jo oli mennyt levolle, hän heräsi kartanoon saapuvien ihmisten synnyttämään hälinään. Ylistuvan ovea jyrisytettiin — hän kuuli Gauten tervehtivän vieraitaan äänekkäästi ja iloisesti. Palvelusväen oli noustava ylös ja lähdettävä ulos. Yläpuolella olevassa tuvassa kolisteltiin ja tömisteltiin — Kristiina erotti Ingridin vihaisen äänen. Niin, hän oli hyvä lapsi, tuo nuori palvelustyttö, ei suvainnut mitään lähentelyä. Nauravien nuorten äänten hölinä palkitsi hänen terävät, sukkelat sanansa. Frida hoilasi — se poloinen ei tullut koskaan sen viisaammaksi; ei ollut monta vuotta nuorempi kuin Kristiina itse — ja kuitenkin täytyi talon emännän vielä pitää häntä silmällä —.
Sitten Kristiina käänsi kylkeään ja nukkui.
Gaute oli seuraavana aamuna ylhäällä varhain, kuten hänen tapansa oli — hän ei ottanut pitempää aamu-unta, vaikka oli juonutkin illalla. Mutta vieraat eivät tulleet esiin ennen kuin aamiaiselle. Sitten he jäivät taloon siksi päiväksi — milloin oli kyseessä kaupanteko, milloin vain ystävyysvierailu. Gaute oli hyvin vieraanvarainen.
Kristiina piti huolta siitä, että Gauten vieraita kestittiin parhaalla tavalla. Hän ei tiennyt itse, että hän hääriessään hymyili hiljaa isänsä talossa jälleen raikuvalle nuoruuden ja ilonpidon kohinalle. Mutta hän puhui vähän noiden nuorten miesten kanssa eikä paljon nähnytkään heitä. Hän näki vain sen, että Gaute oli seuramiehenä iloinen ja hilpeä.
Gaute Erlendinpoika oli yhtä hyvin suosittu pieneläjien kuin rikkaitten talollistenkin kesken. Vaikka oikeudenkäynti Erlendin surmaajia vastaan oli tuottanut suurta onnettomuutta heidän omaisilleen, niin että oli joukko taloja ja sukuja, joiden ihmiset tahallaan karttoivat tavata ketään Erlendinpojista, ei Gautella ollut yhtään vihamiestä.