Sundbun Sigurd-herra oli kiintynyt mitä lämpimimmin nuoreen sukulaismieheensä. Tämä Kristiinan orpana, jota hän ei ollut koskaan tavannut, ennen kuin kohtalo toi hänet Erlend Nikulauksenpojan kuolinvuoteen luo, oli tällöin osoittanut Kristiinalle mitä uskollisinta sukulaismieltä. Hän viipyi Jørundgaardissa melkein jouluun asti ja teki kaiken voitavansa auttaakseen leskeä ja isättömiä poikia. Erlendinpojat osoittivat kiitollisuuttaan soveliaasti ja kauniisti, mutta ainoastaan Gaute oli liittynyt lähemmin häneen ja oleskellut usein Sundbussa sen jälkeen.
Kun tämä Ivar Gjeslingin tyttärenpoika kerran kuolisi, joutuisi kartano kokonaan pois suvusta — hän oli lapseton, ja Haftorinpojat olivat hänen lähimmät perillisensä. Sigurd-herra oli jokseenkin vanha ja häntä oli kohdannut se kova kohtalo, että hänen nuori vaimonsa menetti järkensä ensimmäisessä lapsivuoteessaan. Nyt hän oli viettänyt lähes neljäkymmentä vuotta tuon hullun vaimon kanssa, mutta vieläkin hän pistäytyi miltei joka päivä katsomassa, kuinka tämä voi — vaimo asui eräässä Sundbun parhaista rakennuksista, ja useita palvelustyttöjä oli yksinomaan häntä palvelemassa. "Tunnetko minua tänään, Gyrid?" oli miehen tapana kysyä. Toisinaan vaimo ei vastannut, mutta toisinaan hän sanoi: "Kyllä minä sinut hyvin tunnen — sinä olet Ysaias ennustaja, joka asuu Brotveitissa Brotveitkollenin juurella." Vaimo istui aina värttinä käsissään — parhaalla päällä ollessaan hän kehräsi tasaisen ja hienon langan, mutta kun hänen laitansa oli huonosti, hän purki omat kehruunsa ja syyti palvelustyttöjen karttaamat villat ympäri huonetta. Sen jälkeen kun Gaute oli kertonut äidilleen tämän, otti Kristiina aina orpanansa vastaan sydämellisen ystävällisesti, milloin tämä sattui taloon tulemaan. Mutta hän kieltäytyi lähtemästä hänen mukanaan Sundbuhun — siellä ei hän ollut ollut sitten kuin morsiamena.
Gaute Erlendinpoika oli paljon lyhyempi varreltaan kuin Kristiinan muut pojat. Ryhdikkään äidin ja pitkien veljiensä joukossa hän näytti miltei pieneltä, mutta hän oli hyvinkin keskikokoinen. Yleensä näytti Gaute pöyhistyvän paljon enemmän kaikissa suhteissa nyt, kun molemmat vanhemmat veljet ja iässä häntä seuraavat kaksoset olivat poissa — heidän joukossaan hän oli ollut hiljainen olennoltaan. Paikkakunnalla häntä pidettiin tavattoman kauniina miehenä — hän olikin kaunis kasvoiltaan. Pellavankeltaisine hiuksineen ja suurine harmaine silmineen, jotka sijaitsivat hienosti otsan alla, soikeine, kohtalaisen täyteläisine kasvoineen, raikkaine ihoineen ja kauniine suineen hän muistutti paljon äidinisäänsä. Pään asento hartioilla oli kaunis, ja hänellä oli tavattomat voimat hyvinmuodostuneissa, hiukan suurehkoissa käsissään. Mutta hän oli vähän liian lyhyt alaruumiiltaan ja länkisäärinen. Sentähden hän aina piti pitkäliepeisiä vaatteita, milloin ei työn vuoksi ollut suorastaan pakko pitää lyhyttä mekkoa, vaikka juuri näinä vuosina alettiin yhä enemmän pitää hienona ja soveliaana, että miehet leikkauttivat juhlavaatteensa lyhyemmiksi kuin ennen. Talonpojat näkivät tuon muodin laakson läpi matkustavilla isoisilla. Mutta kun Gaute Erlendinpoika tuli kirkkoon ja pitoihin jalkoihin ulottuvassa, ompeluksin koristetussa vihreässä pyhänutussaan, hopeavyö solakalla vyötäröllään ja suuri oravannahkavuorinen viitta hartiain yli heitettynä, silloin seurasivat paikkakuntalaiset iloisesti ja suopeasti katseellaan Jørundgaardin nuorta isäntää. Kädessä oli Gautella aina komea hopeahelainen tappara, jonka Lauritsa Bjørgulfinpoika oli perinyt apeitaan Ivar Gjeslingiltä — ja ihmisten mielestä oli kaunista nähdä, että Gaute Erlendinpoika seurasi edesmenneiden isien jälkiä, niin nuori kuin olikin, ja noudatti hyviä vanhoja talonpoikaistapoja sekä pukeutumisessaan että elintavoissaan.
Ja hevosen selässä Gaute oli kaunein mies, mitä ajatella saattaa. Hän oli mitä rohkein ratsastaja, ja paikkakuntalaiset kerskuivat, ettei ollut koko Norjanmaassa hevosta, jota heidän Gautensa ei kykenisi kesyttämään ja käyttämään ratsunaan. Kun hän oli Bergenissä vuosi sitten, kerrottiin hänen lannistaneen nuoren oriin, jota ei yksikään mies ennen ollut voinut hallita ja jolla ei kukaan uskaltanut ratsastaa — Gauten käsissä siitä tuli niin säyseä, että hän ratsasti sillä ilman satulaa, vain neidon hiusnauha ohjaksina. Mutta kun Kristiina kyseli pojaltaan tätä asiaa, tämä vain nauroi eikä ruvennut puhumaan siitä.
Että Gaute oli kevytmielinen seurustelussaan naisten kanssa, sen Kristiina tiesi, ja se pahoitti häntä, mutta hän ajatteli, että useimmiten kai juuri naiset esiintyivät liian hempeinä tuota kaunista nuorta miestä kohtaan, ja Gaute oli avomielinen ja altis. Leikkiä ja lorua kai se oli parhaasta päästä — Gaute ei ottanut sellaisia kovin painavasti eikä salaillut asioitaan, niinkuin Naakkve oli tehnyt. Hän tuli itse kertomaan äidilleen, kun oli saanut lapsen erään Sundbussa asuvan nuoren tytön kanssa — siitä oli nyt kaksi vuotta. Lapsen äidistä hän oli huolehtinut auliisti antamalla tälle hänen olosuhteisiinsa katsoen runsaat myötäjäiset, kuuli Kristiina Sigurd-herralta, ja lapsen aikoi Gaute ottaa luokseen, kun se oli vieroitettu. Gaute tuntui olevan hyvin mieltynyt pieneen tyttäreensä; hän kävi aina sitä katsomassa Vaagaassa ollessaan, — se oli mitä suloisin lapsi, sanoi Gaute ylpeänä, ja hän oli antanut kastaa sen Magnhildiksi. Kristiinakin oli sitä mieltä, että kun poika kerran oli tehnyt tekosen, niin oli parasta, että hän otti lapsensa luokseen ja oli sille uskollisena isänä. Kristiina iloitsikin aika lailla siitä, että saisi pikku Magnhildin kotiinsa. Mutta lapsi kuolikin vuoden vanhana. Gaute tuli hyvin murheelliseksi kuullessaan sen, ja Kristiinasta tuntui haikealta, ettei hän ollut saanut kertaakaan nähdä pientä pojantytärtään.
Kristiinan oli aina ollut hyvin vaikea nuhdella Gautea. Tämä oli ollut niin kitulias pienenä ollessaan, ja myöhemminkin hän oli ollut enemmän riippuvainen äidistään kuin toiset lapset. Ja sitten hän oli Kristiinan isän näköinen. Ja hän oli ollut niin vakava ja luotettava lapsena. Totisena ja aikamiesmäisenä hän oli häärinyt äidin mukana ja tehnyt tälle kaikenlaisia hyväntahtoisia palveluksia, joista hän lapsellisessa viattomuudessaan arveli äidille olevan paljon hyötyä. Ei, ankara ei hän ollut koskaan hennonut olla Gautelle — ja jos tämä teki tyhmyyksiä ajattelemattomuudesta ja ikäkautensa luonnollisesta yksinkertaisuudesta, niin ei hän tarvinnutkaan koskaan enempää kuin muutaman lempeän, ojentavan sanan, niin järkevä ja ajattelevainen oli poika.
Kun Gaute oli kahden vuoden vanha, neuvoi Husabyn kotipappi, joka ymmärsi erittäin hyvin pikkulasten sairauksia, että hänelle annettaisiin jälleen äidinmaitoa, kun eivät mitkään muut keinot auttaneet. Kaksoset olivat silloin vastasyntyneitä, ja Fridalla, joka imetti Skulea, oli paljon enemmän maitoa kuin lapsi jaksoi syödä. Mutta tyttö inhosi kituliasta lasta — Gaute oli oudon näköinen isoine päineen, laihoine, kuihtuneine ruumiineen, ei osannut puhua eikä pysynyt jaloillaan — ja sitten hän pelkäsi, että poika olisi vaihdokas, vaikka se oli ollut terve ja kaunis lapsi, kunnes oli saanut taudin kymmenen kuukauden vanhana. Kuitenkin Frida kieltäytyi ottamasta Gautea rinnoilleen, ja niin sai Kristiina ottaa hänet itse, ja poika sai rintaa äidiltään nelivuotiaaksi asti.
Sen jälkeen ei Frida ollut koskaan sietänyt Gautea; aina hän oli nälvinyt tätä niin paljon kuin äidiltä uskalsi. Frida istui nyt lähinnä emäntää naistenpenkillä, ja hänellä oli avaimet hallussaan, kun Kristiina oli poissa kotoa. Hän sanoi isäntäväelle kaikki mitä hänen päähänsä pisti; Kristiina suvaitsi häntä ja otti hänet huvin kannalta, vaikka Frida usein oli häijy emännällekin — kuitenkin koetti Kristiina aina sovittaa ja silittää, kun Frida oli tehnyt tyhmyyksiä tai ollut liian karkeasuinen. Nyt sisutti Fridaa kovasti se, että Gaute istui kunniapaikalla ja oli isäntänä talossa. Hän oli pitävinään tätä pelkkänä poikapahasena, kehui hänen veljiään, mutta eniten Bjørgulfia ja Skulea, joita hän oli imettänyt, samalla kun pilkkasi Gauten lyhytkasvuisuutta ja vääriä sääriä. Gaute suhtautui siihen hyvänlaatuisesti:
"Niin katsopas, Frida, jos vain olisin saanut imeä sinua, niin olisi minustakin tullut samanlainen jättiläinen kuin veljistäni. Mutta minun täytyi tyytyä äitini rintaan —" Gaute hymyili Kristiinalle.
Usein kuljeksivat äiti ja poika yhdessä ulkona iltaisin. Monin paikoin olivat polut maiden poikki niin kapeita, että Kristiinan täytyi kävellä Gauten jäljessä. Gaute asteli edellä pitkävartinen tappara kädessään mitä täysivaltaisimpana — äidin täytyi hymyillä hänen selkänsä takana. Kristiina tunsi vallatonta, nuorekasta halua juosta Gauten kimppuun takaapäin, puristaa hänet syliinsä, nauraa ja telmiä hänen kanssaan, niinkuin hän oli joskus tehnyt Gauten ollessa lapsi.