Margret oli vielä kaunis nainen, mutta hän oli tullut niin kookkaaksi ja paksuksi, ettei Kristiina luullut nähneensä yhtä rehevää naisihmistä. Mutta sitä useampia hopealevyjä mahtui hänen vyöhönsä, ja solki niin suuri kuin pieni käsikilpi komeili hyvin sopivasti hänen leveiden rintojensa keskellä. Hänen painava ruumiinsa oli aina koristettu kuin mikäkin alttari kalleimmilla kankailla ja kullatulla metallilla — Gerlak Tiedekeninpoika näytti rakastavan vaimoaan ylettömästi.
Vuosi sitten oli Gaute vieraillut sisarensa ja lankonsa luona Bergenissä käräjäaikana keväällä, ja syksyllä hän matkusti tunturien poikki mukanaan hevoslauma, jonka myi siellä. Se matka oli niin tuottoisa, että Gaute vannoi tekevänsä samanlaisen tänä syksynä. Kristiina ajatteli, että pojan oli saatava tahtonsa läpi tässä asiassa. Jonkin verran isän matkustushalua oli kai Gautenkin veressä — hän asettuisi kyllä tultuaan vanhemmaksi. Kun äiti näki Gauten hyörivän kipeänä halusta päästä lähtemään, hoputti hän tätä itsekin — viime vuonna oli Gauten täytynyt palata tunturien yli täyden talven vallitessa.
Niin lähti Gaute matkalle kauniina päivänpaisteisena aamuna kohta Pärttylinmessun jälkeen. Silloin oli pukkien teurastus — ja koko kartano haisi keitetylle pukinlihalle. Ihmiset olivat kylläisiä ja iloisia; koko kesänä eivät he olleet maistaneet tuoretta lihaa muulloin kuin suurimpina messupäivinä, mutta nyt he saivat voimakasta lihaa ja rasvaista, ruokaisaa keittoa sekä aamiaiseksi että illalliseksi monina päivinä. Kristiina oli raukeana ja hyvällä tuulella vuoden ensimmäisen, suurteurastuksen ja makkaranteon jälkeen seisoessaan valtatiellä ja huiskuttaessaan pääliinansa liepeellä Gautelle lähtiäisiksi. Se oli kaunista nähdä — oivallisia hevosia, reippaita nuoria miehiä, jotka ratsastivat välkkyvin asein ja helkkyvin valjain; kävi aika pyrinä, kun he tulivat korkealle sillalle. Gaute kääntyi satulassaan ja huiskutti vastaan hatullaan, ja Kristiina huiskutti takaisin päästäen pienen hurjan ilon ja ylpeyden huudahduksen.
* * * * *
Kohta talviyön jälkeen muuttui sää, tuoden sadetta ja räntää kylään, myrskyä ja lunta tuntureille. Kristiina oli hieman levoton Gauten puolesta, joka ei ollut vielä palannut. Mutta kuitenkaan ei hän ollut koskaan niin peloissaan tämän vuoksi kuin oli ollut toisten vuoksi — hän uskoi tämän pojan hyvään onneen.
Viikkoa myöhemmin tuli Kristiina navetasta myöhään illalla ja huomasi silloin joitakin ratsumiehiä pihaveräjällä. Sumu aaltoili kuin valkea savu kalvolyhdyn edessä, joka hänellä oli kädessään — hän meni sateessa pihan yli nahkapukuisten miesten tummaa ryhmää vastaan: mahtoikohan se olla Gaute — oli luonnotonta odottaa vierasta väkeä niin myöhään —.
Silloin hän tunsi etumaisen ratsumiehen Sundbun Sigurd-herraksi — tämä laskeutui ratsun selästä hiukan raskasliikkeisesti ja ukkomaisesti.
"Minä tuon uutisia Gautelta, Kristiina", sanoi ritari, kun he olivat tervehtineet toisiaan. "Hän tuli Sundbuhun eilen —"
Ulkona oli niin pimeä, ettei Kristiina voinut erottaa hänen ilmettään. Mutta hänen äänensä oli niin omituinen. Ja lähtiessään menemään tuvan ovea kohti hän käski miestensä seurata Kristiinan tallipoikaa miestentupaan. Kristiina alkoi pelätä, kun hän ei sanonut enempää, mutta kysyi varsin levollisesti, kun he seisoivat kahden tuvassa:
"Millaisia uutisia ne sitten ovat, hyvä sukulainen? Onko hän sairas, kun ei hän itse tullut kotiin sinun mukanasi?"