Hän ei sittenkään ymmärtänyt, että Jofrid halusi laskea siitä leikkiä.
Joitakin päiviä myöhemmin tuli Kristiina kotaan ja näki Jofridin aukomassa joitakin teeriä — hän oli saanut veripärskeitä pitkin käsivarsiaan. Kauhistuneena Kristiina tempasi hänet syrjään:
"Lapsi, sinä et saa koskea veriseen nyt — etkö edes sen vertaa tiedä —!"
"No uskotteko sitten, että kaikki on totta, mitä ämmät sellaisista sanovat?" kysyi Jofrid epäillen.
Silloin Kristiina kertoi hänelle tulenmerkeistä, jotka Naakkve oli saanut rintaansa. Tahallaan hän kertoi sen niin, että Jofrid saattoi ymmärtää, ettei hän ollut vielä naimisissa, kun katseli kirkonpaloa.
"Et suinkaan ollut luullut minusta sellaista?" kysyi hän hiljaa.
"Kyllä, Gaute on kertonut minulle kaiken — teidän isänne oli luvannut teidät Simon Andreksenpojalle, mutta te karkasitte Erlend Nikulauksenpojan kanssa hänen tätinsä luo, ja silloin täytyi Lauritsan antaa suostumuksensa —"
"Aivan niin ei asia ollut — me emme karanneet. Simon antoi minulle vapauden heti kun hän ymmärsi, että minä pidin enemmän Erlendistä, ja silloin myöntyi isäkin — vastahakoisesti, mutta hän pani kuitenkin käteni Erlendin käteen — olin kihloissa vuoden —. Tuntuuko sinusta tämä pahemmalta?" kysyi hän, sillä Jofrid oli tullut hehkuvan punaiseksi ja katsoi kauhistuneena toiseen.
Tyttö raaputti veitsellä pientä veritahraa ja lihasäikeitä valkoiselta käsivarreltaan.
"Kyllä", sanoi hän matalasti, mutta jokseenkin lujasti. "Hyvää mainetta ja kunniaa en olisi tahtonut menettää tarpeettomasti. — Mutta tätä minä en sano Gautelle", lisäsi hän nopeasti. "Hän uskoo isänsä vieneen teidät väkisin, kun hän ei voinut saada teitä sanapyynnöllä —"