Kristiina suipisti vastenmielisyyttä tuntien huuliaan seisoessaan alhaalla omassa huoneessaan virittämässä tulta uuniin. Jofridin kodikkaat askareet, Gaute, joka makasi siellä ja antoi peittelemättä ystävättärensä palvella häntä — jalkavaimon huolenpito laittomasta kumppanistaan — kaikki tyynni tuntui hänestä niin julkealta ja iljettävältä.
* * * * *
Lauritsa jäi metsään, mutta Gaute tuli kotiin illalla väsyksissä ja nälissään. Naiset jäivät silloin istumaan hetkeksi, palvelusväen pois mentyä, pitämään isännälle seuraa tämän juodessa.
Kristiina näki, ettei Jofrid voinut hyvin tänä iltana. Yhtäkkiä hän päästi ompeluksen vaipumaan helmaansa, ja hänen kasvoillaan kulki tuskan nytkähdyksiä.
"Oletko kipeä, Jofrid?" kysyi Kristiina hiljaa.
Kyllä vähän — jalat ja sääret, vastasi Jofrid. Hän oli rehkinyt koko päivän tapansa mukaan suostumatta säästämään itseään. Nyt hän oli saanut pistoksen ja jalat olivat turvonneet.
Yhtäkkiä herahtivat pienet kyyneleet hänen silmäripsiensä alta. Kristiina ei ollut koskaan nähnyt naisen itkevän niin omituisesti — ääneti, yhteenpurruin hampain hän istui, ja pyöreät kirkkaat kyyneleet — Kristiinan mielestä ne näyttivät kovilta kuin helmet, ja ne kierivät alas kuihtuneita, ruskealäikkäisiä kasvoja. Häntä näytti suututtavan, että hänen oli täytynyt antaa perään — vastenmielisesti hän antoi Kristiinan taluttaa itsensä vuoteeseen.
Gaute tuli jäljessä.
"Oletko kipeä, Jofrid-kulta?" kysyi hän kömpelösti. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset pakkasesta, ja hän katseli syrjästä onnettomana, kun äiti laittoi Jofridin mukavasti makuulle, veti hänen jaloistaan kengät ja sukat ja ryhtyi hoitelemaan turvonneita jalkoja ja sääriä. "Oletko kipeä, Jofrid-kulta?" toisti Gaute kysymystään.
"Olen", sanoi Jofrid hiljaa ja salatun raivokkaasti. "Luuletko minun muuten käyttäytyvän näin?"