"Mitä hilpeämpinä ja karskimpina he kohtaavat isäni, sitä helpommin hän tulee mukautumaan", sanoi hän. "Eikä Olavi Piper ole koskaan voinut salata, että hänestä on mieluista istua samalla penkillä vanhoihin sukuihin kuuluvain miesten kanssa."
Ainoa, joka ei näyttänyt oikein viihtyvän tässä sukulaisseurassa, oli herra Jammælt Halvardinpoika. Kuningas Maunu oli antanut hänelle ritariarvon viime jouluna; Ramborg Lauritsantytärtä kutsuttiin nyt rouvaksi.
Tällä kertaa oli Jammælt-herralla mukanaan vanhin poikapuolensa Andres Simoninpoika. Kristiina oli sitä pyytänyt Jammæltin viimeksi täällä käydessä, sillä hän oli kuullut huhun, että poika olisi omituinen. Silloin hän pelästyi kauheasti — jospa poika oli saanut vian sieluunsa tai ruumiiseensa siitä vaikutuksesta, mikä hänellä oli siihen ollut sen pienenä ollessa. Mutta isäpuoli väitti sen perättömäksi, poika oli terve ja voimakas, hyvä kuin kulta — ja ehkä hän oli viisaampikin kuin useimmat muut — mutta asia oli niin, että hän oli näkijä: toisinaan hän tuli kuin halvatuksi, ja jälkeenpäin hän teki usein kaikenlaista merkillistä — niinkuin viime vuonnakin. Silloin hän oli eräänä päivänä ottanut hopealusikkansa — se oli vielä sama, jonka hän oli saanut Kristiinalta syntymälahjaksi, ja paitariekaleen, jonka hän oli perinyt isältään — ja sitten hän lähti talosta joen yli vievälle valtamaantien sillalle lähelle Ælinia. Siinä hän istui odottamassa monta tuntia — sitten tuli sillan yli kolme köyhää, vanha kerjäläinen ja sylilasta kantava nuori nainen. Andres menee heidän luokseen, antaa heille tavaransa ja pyytää saada kantaa lasta naisen puolesta. Kotona jouduttiin pois suunniltaan levottomuudesta, kun Andres ei tullut kotiin puoliselle eikä illalliselle, — häntä lähdettiin etsimään, ja vihdoin sai Jammælt tietoonsa, että Andres oli nähty kaukana pohjoisessa naapurikylässä joidenkin Kreppiksi ja Kraakaksi nimitettyjen ihmisten matkassa; hän oli kantanut heidän tenavaansa. Kun Jammælt vihdoinkin seuraavana päivänä saavutti pojan, sanoi tämä lopuksi, että hän oli kuullut äänen viime sunnuntaina messussa seisoessaan ja katsoessaan kuvaa, joka oli maalattu taululle alttaripöydän yläpuolelle. Se kuvasi Jumalan äitiä ja Pyhää Joosefia matkaamassa lapsen kanssa Egyptinmaalle, ja hän oli toivonut, että olisi elänyt heidän aikanaan, sillä silloin hän olisi pyytänyt saada seurata heitä ja kantaa lasta Neitsyt Maarian puolesta. Silloin hän oli kuullut äänen, maailman lempeimmän ja suloisimman, joka lupasi antaa hänelle merkin, jos hän menisi Bjerkheimin sillalle määrättynä päivänä —.
Muuten oli Andres vastahakoinen puhumaan näyistään — sillä heidän kirkkoherransa sanoi, että ne olivat tietysti osaksi kuvittelua ja osaksi houretta ja mielenhäiriöitä, ja äitinsä hän säikytti miltei suunniltaan kummallisella olennollaan. Mutta hän puhui erään vanhan palvelijattaren, hyvin hurskaan naisen, ja erään saarnaajaveljen kanssa, jonka oli tapana kulkea kylän kautta paaston ja adventin aikana. Ja poika tulisi kai valitsemaan hengellisen alan — joten Simon Simoninpoika tulisi silloin aikanaan Formon haltijaksi. Tämä oli terve ja vilkas lapsi, hyvin isänsä näköinen ja Ramborgin lemmikki.
Ramborg ja Jammælt eivät olleet saaneet vielä lapsia yhdessä; Kristiina oli kuullut ihmisiltä, jotka olivat nähneet Ramborgin Raumarikessä, että hän oli tullut hyvin paksuksi ja laiskaksi. Hän seurusteli etelänpuolen rikkaimpien ja mahtavimpien ihmisten kanssa, mutta pohjoiseen kotipuoleensa ei hän halunnut koskaan matkustaa, eikä Kristiina ollut nähnyt ainoaa sisartaan sen jälkeen kun he olivat aikoinaan eronneet toisistaan Formossa. Mutta Kristiina luuli tietävänsä, että Ramborg kantoi kaunaa hänelle yhä entiseen tapaan. Hän eli hyvässä sovussa Jammæltin kanssa, joka oli ottanut hellästi huolehtiakseen lapsipuoltensa hyvinvoinnista. Jammælt oli sopinut, että sen miehen vanhin poika, joka tulisi hänen pääperillisekseen, jos hän kuolisi lapsettomana, kihlaisi Ulvhild Simonintyttären; siten tulisi ainakin Simonin tytär hyötymään hänen omaisuudestaan hänen kuoltuaan. Arngjerd oli mennyt naimisiin Eikenin Grunden kanssa vuosi jälkeen isän kuoleman; Gyrd Darre ja Jammælt olivat lahjoittaneet hänelle niin runsaat myötäjäiset kuin Simonkin olisi heidän ymmärryksensä mukaan suonut tälle lapselleen, ja hänellä oli hyvät olot, — Grunde antautui vaimon johdettavaksi kaikessa, ja heillä oli jo kolme kaunista lasta.
Kristiina tuli kumman liikuttuneeksi nähdessään jälleen Simonin ja Ramborgin vanhimman pojan. Hän oli Lauritsa Bjørgulfinpojan ilmielävä kuva — paljon enemmän vielä kuin Gaute. Ja viime vuosina oli Kristiinan täytynyt luopua uskostaan, että Gaute olisi kovin hänen isänsä kaltainen luonteeltaan.
Andres Darre oli kahdentoista vuoden vanha, pitkä ja hoikka, vaalea ja kaunis ja hieman hiljainen olemukseltaan, vaikka hän näyttikin terveeltä ja iloluontoiselta, ja hänellä oli hyvät ruumiin voimat ja hyvä ruokahalu, paitsi ettei hän tahtonut syödä lihaa. Jotakin erikoista hänessä oli, mikä erotti hänet muista pojista, mutta Kristiina ei voinut sanoa, mitä se oli, vaikka hän tarkkailikin kovin poikaa. Andres ystävystyi tätinsä kanssa, mutta hän ei maininnut koskaan näkyjään eikä langennut hurmostilaan Silissä olonsa aikana.
* * * * *
Neljä Erlendinpoikaa näyttivät nauttivan yhdessäolostaan äidinkodissa, mutta Kristiina ei saanut paljon puhutuksi poikainsa kanssa. Kun nämä puhelivat keskenään, tunsi Kristiina, että heidän elämänsä ja menestyksensä oli liukumassa pois hänen näköpiiristään — ne kaksi, jotka tulivat maailmalta, olivat eronneet kodistaan, ja ne kaksi, jotka olivat jäljellä talossa, tulisivat kai pian ottamaan ohjat hänen käsistään. Käräjät sattuivat juuri keväisen rehunniukkuuden ajaksi, ja hän näki nyt, että Gaute oli valmistautunut niiden varalta säästämällä rehua talvella enemmän kuin tavallisesti, ja hän oli saanut lainaksikin rehua Sigurd-herralta — mutta kaiken tämän hän oli järjestänyt neuvottelematta äitinsä kanssa. Ja kaikki neuvottelut Gauten asiasta käytiin ikään kuin hänen ylitseen, vaikka hän istuikin samassa huoneessa miesten kanssa.
Niinpä ei häntä paljon ihmetyttänytkään, kun Ivar eräänä päivänä tuli ja sanoi, että Lauritsa seurasi häntä, kun hän palasi takaisin Rognheimiin.