Simon työnsi bullan takaisin paidankauluksen alle:
"Niinpä kyllä. Olen valmis antamaan kirkolle kolmivuotisen härän joka vuosi Pyhän Mikaelin iltana niin kauan kuin elän, jos hän jaksaa odottaa tätä sielua vähän aikaa. Hänhän olisi keveä kuin kynitty kananpoika taivaan vaa'assa, pikku Andres raukka", sanoi Simon. Mutta ääni särähti, kun hän koki nauraa.
"Simon, Simon!" pyysi toinen.
"Niin käy kuin on säädetty, Kristiina. Jumala parhaiten tiennee —."
Enempää hän ei puhunut, vaan jäi seisomaan katsoen poikaansa.
* * * * *
Kahdeksantena yönä valvoi Simon erään palvelusneidon kanssa Kristiinan torkkuessa kotvan aikaa penkillä. Hänen herätessään nukkui tyttö. Simon istui, kuten oli istunut useimpina öinä, penkillä vuoteen pääpuolessa; hän istui kumarassa, kasvot lapseen päin kääntyneinä.
"Nukkuuko hän?" kuiskasi Kristiina astuen hiljaa vuoteen luokse. Simon pyyhkäisi kädellään kasvojaan; Kristiina näki, että hänen poskensa olivat märät, mutta hän vastasi hiljaa ja tasaisesti:
"En luule Andreksen nukkuvan ennen kuin hän makaa turpeen alla vihityssä maassa —. Siltä se näyttää, Kristiina —"
Kristiina jäi paikalleen seisomaan — oli kuin hän olisi jähmettynyt. Hitaasti pakeni veri hänen päivettyneiltä kasvoiltaan, ja hänen huulensakin menettivät värinsä.
Sitten hän meni huoneen nurkkaan ja haki päällysvaatteensa.