"Toimita niin —" hän puhui aivan kuin hänen suutaan olisi kuivannut, "että olet yksin täällä kun minä palaan. Istu hänen luonaan — ja kun näet minun astuvan sisään, älä virka sanaakaan äläkä hiisku asiasta kenellekään sen jälkeen, älä minulle äläkä muille. Älä edes papillesi —"
Simon nousi ja tuli hitaasti häntä vastaan. Hänkin oli kalvennut.
"Kristiina —!" Hänen äänensä tuskin kuului. "Minä — en uskalla — antaa sinun astua sille tielle —"
Toinen puki ylleen vaipan, otti nurkassa olevasta arkusta aivinavaatteen, käänsi sen kokoon ja kätki poveensa.
"Minä uskallan. Tiedäthän — ettei kukaan sitten saa tulla lähellemme eikä puhutella meitä ennen kuin hän herää ja itse ensin puhuu —"
"Mitä sinun isäsi olisi sanonut tästä!" sanoi Simon kuiskaten yhtä heikosti kuin äsken. "Kristiina — älä tee tätä —"
"Olen minä tehnyt ennenkin sellaista, joka isäni mielestä oli väärää — ja silloin vain oman haluni tyydytykseksi. Andres on hänen lihaansa ja vertansa — minun lihaani ja vertani, Simon — ainoan sisareni poika —"
Simon hengitti raskaasti ja huohottaen; hän katsoi alas.
"Mutta jollet tahdo, että ryhdyn tähän viimeiseen keinoon, niin —." Simon seisoi entisessä asennossa, kumarassa ja mitään puhumatta. Silloin Kristiina otti liinan poveltaan tietämättä, että hänen kalpeille huulilleen ilmestyi omituinen, melkein pilkallinen hymyn häive:
"Etkö tahdo, että menen?"