Jälleen hänet valtasi tuo ihmeellinen, kuumeenomainen sieluntila: sisäisen näkökyvyn teroittaminen — virta tuntui näyttävän hänelle hänen oman elämänsä kuvan sellaisena kuin hän oli levottomana rientänyt ajallisuuden erämaan läpi, noussut kiivaaseen kuohuntaan milloin, vain kivi sattui tielle — heikosti ja rikkonaisesti ja kalpeasti oli ikuinen valo päässyt heijastumaan hänen elämäänsä. — Mutta hänen äidin-silmäänsä erottui himmeästi, että tuskassa ja murheessa ja rakkaudessa — joka kerta, kun synnin hedelmä oli kypsynyt suruksi, — oli hänen maahansidottu ja omavaltainen sielunsa saavuttanut heijastuksen taivaallisesta valosta —.

Terve, Maaria, armoitettu. Siunattu olet sinä vaimojen joukossa ja siunattu sinun kohtusi hedelmä Jeesus, joka hikoili verta, meidän tähtemme —.

Lukiessaan viittä Avemariaa lunastuksen ihmeellisten mysteerioiden muistoksi hän tunsi, että surujensa turvin hän rohkenisi etsiä suojaa Jumalan äidin viitan alta. Hänellä oli suru menettämistään lapsista, oli raskaammat surut jokaisesta hänen poikiaan kohdanneesta kohtalon iskusta, joita hän ei ollut voinut sovittaa heidän edestään. Maaria, täydellinen puhtaudessa, nöyryydessä, kuuliaisuudessa Isän tahdolle, oli surrut kaikista äideistä eniten, ja hänen saalinsa ymmärtäisi sen heikon ja kalpean heijastuksen syntisen naisen sydämessä, joka oli hehkunut kuumaa, ja tuhoavaa rakkautta ja kaikkia niitä syntejä, jotka kuuluvat rakkauden luonteeseen — uhmaa ja tottelemattomuutta, paatunutta leppymättömyyttä, itsepäisyyttä ja ylpeyttä — se oli kuitenkin kaikitenkin äidin sydän —.

Kristiina kätki kasvot käsiinsä. Hetken ajan hänestä tuntui kovemmalta kuin hän voisi kestää, että hän nyt oli erotettu heistä kaikista — kaikista pojistaan.

Sitten hän luki viimeisen Paternosterin. Hän muisti jäähyväisensä isän kanssa tällä samalla paikalla niin monta vuotta sitten, jäähyväisensä Gauten kanssa kaksi päivää sitten. Lapsellisesta ajattelemattomuudesta olivat hänen poikansa loukanneet häntä — kuitenkin hän tiesi, että jos he olisivat loukanneet häntä samoin kuin hän oli loukannut isäänsä, syntisen tahallisesti — ei se olisi koskaan voinut muuttaa hänen sydäntään heitä kohtaan. Oli helppoa antaa anteeksi lapsilleen —.

Gloria patri et filio spiritui sancto luki hän ja suuteli ristiä, jonka oli kerran saanut isältään, nöyrän kiitollisena tuntiessaan, että huolimatta kaikesta, huolimatta omasta uhkamielisyydestään, oli hänenkin levoton sydämensä käsittänyt kalpean häivähdyksen siitä rakkaudesta, jonka hän oli nähnyt heijastuvan isänsä sielussa, kirkkaana ja tyynenä kuin valoisa taivas nyt kuvastui suuresta tunturilammensilmästä.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli sää niin harmaa ja kolkon tuulinen, sumuinen ja sateinen, että Kristiina ei ollut uskaltaa lähteä taipaleelle sairaan lapsen ja veli Torgilsin kanssa. Mutta munkki itse oli innokkain — Kristiina ymmärsi, että veli Torgils pelkäsi kuolevansa ennen kuin ehtisi Nidarosiin. Niin he lähtivät asumattomalle taipaleelle, mutta sumu oli toisinaan niin tiheä, ettei Kristiina uskaltanut lähteä laskeutumaan niitä äkkijyrkkiä, sekä yltä että alta jyrkänteen reunaamia polkuja, joiden hän muisti olevan tästä alaspäin Drivdalenin autiotupaan mentäessä. Siksi he laittoivat nuotion päästyään solan korkeimmalle kohdalle ja asettuivat viettämään yötä. Iltarukouksen jälkeen veli Arngrim kertoi heille kauniin tarinan merihätään joutuneesta laivasta, — laivan pelasti erään abbedissan esirukous Neitsyt Maarialle, joka antoi aamutähden puhjeta paistamaan meren yllä.

Munkki näytti mielistyneen Kristiinaan. Tämän istuessa nuotion ääressä viihdytellen lasta, jotta toiset saisivat nukkua, siirtyi munkki hänen viereensä ja alkoi kuiskaten kertoa itsestään. Hän oli köyhän kalastajan poika, ja neljäntoista vuoden vanhana hän oli menettänyt isänsä ja veljensä merellä eräänä talviyönä, mutta hänet itsensä oli toinen venekunta saanut pelastetuksi. Se oli hänen mielestään ollut kuin ihme, ja sitä paitsi hän oli tullut meriaraksi; siten hänessä oli syntynyt tuuma ruveta munkiksi. Mutta vielä kolme vuotta oli hänen täytynyt olla kotona äitinsä luona, ja he näkivät nälkää ja raatoivat kovasti, ja veneessä hän pelkäsi aina — mutta sitten joutui sisar naimisiin, ja hänen miehensä otti haltuunsa heidän tupansa ja veneosuutensa, ja hän saattoi lähteä minoriittiveljien luo Tunsbergiin. Siellä hän oli ensin saanut kuulla pilkkaa halvan syntyperänsä vuoksi — mutta gardiani oli hyväntahtoinen ja otti hänet suojelukseensa. Ja kun veli Torgils Olavinpoika oli sitten tullut veljistöön, tulivat kaikki munkit paljon hurskaammiksi ja sopuisammiksi, sillä hän oli niin hurskas ja sävyisä, vaikka oli parasta sukuperää heistä kaikista, rikasta talonpoikaissukua Slagnista — ja hänen äitinsä ja sisaruksensa olivat kovin anteliaita luostaria kohtaan. Mutta kun he sitten olivat tulleet Skidaniin ja veli Torgils oli sairastunut, oli kaikki taas käynyt paljon raskaammaksi. Veli Arngrim antoi Kristiinan ymmärtää, että hän ihmetteli, miten Kristus ja Maaria asettivat niin kivisen tien köyhille veljillensä astuttavaksi.

"He valitsivat itsekin köyhyyden maan päällä eläessään", sanoi
Kristiina.