Vanhempi, veli Arngrim, oli pyöreä pieni mies, jolla oli pyöreät, punaiset ja pisamaiset kasvot, vilkkaat ruskeat silmät ja punainen hiuskiehkura pään ympärillä. Hän puheli yhtenään, enimmäkseen siitä köyhyydestä, jossa he Skidanin avojalkamunkit, elivät — veljeskunta oli hiljattain saanut talon mainitussa kylässä, mutta he olivat niin tuiki köyhiä, että kykenivät tuskin pitämään yllä jumalanpalvelusta, — kirkkoa, joka heidän oli aikomus rakentaa, he saisivat tuskin koskaan pystyyn. Syyn hän pani Gimsøyn rikkaiden nunnien niskoille, jotka vainosivat köyhiä kerjäläisveljiä kiukkuisesti ja kateellisina ja olivat nostaneet heitä vastaan oikeusjutun; kerkein kielin hän kertoi nunnista kaikenlaista pahaa. Kristiinasta oli vastenmielistä kuulla munkin puhuvan sellaista, ja tämän kertomukset siitä, kuinka Gimsøyn abbedissa muka oli epäkanonisesti valittu ja kuinka nunnat nukkuivat sivu rukousaikojensa, lörpöttelivät ja puhuivat sopimattomia refektorion pöydän ääressä, tuntuivat hänestä kaikkea muuta kuin uskottavilta — sanoipa munkki eräästä sisaresta aivan suoraan, että ihmiset eivät uskoneet hänen eläneen puhtaasti. Mutta Kristiina näki, että veli Arngrim oli muutoin hyväsydäminen ja avulias mies. Hän kantoi sairasta lasta pitkät matkat huomatessaan Kristiinan käsivarsien väsyvän, ja kun lapsi parkui kovin pahasti, hän lähti juosta loikkimaan pitkin kangasta, kaapu korkealle kohotettuna, niin että katajat raapivat hänen mustia, karvaisia sääriään ja muta roiskui suosilmäkkeistä, ja samalla hän hoilasi ja huusi äidille, että tämän oli nyt odotettava, lapsella oli nälkä. Sitten hän juoksi takaisin sairaan veli Torgilsin luo, jolle hän oli kuin hellin ja rakkain isä.

Sairaan munkin vuoksi oli mahdoton ehtiä Hjerdkinniin yöksi, mutta molemmat dovrelaiset tiesivät jonkun kivimajan järven rannalla vähän eteläänpäin, ja niin lähtivät toivioretkeläiset sinne. Ilta oli sillä välin käynyt kylmäksi. Järven rantama oli vesiperäistä, ja valkoista usvaa uhosi soista, niin että koivikko tippui kastetta. Pieni kuunsirppi oli läntisten vuorenlakien yläpuolella, melkein yhtä kalpeankeltaisena ja himmeänä kuin ilmakin. Yhä useammin täytyi veli Torgilsin pysähtyä; hän yski niin että sitä oli surkea kuulla. Veli Arngrim tuki häntä silloin, pyyhki jälkeenpäin hänen kasvonsa ja suunsa ja näytti päätään pudistaen Kristiinalle kättään — se oli verinen toisen syljestä.

He löysivät majan, mutta se oli sortunut. Silloin he etsivät suojaisen paikan ja laittoivat nuotion. Mutta eteläläis-raukat eivät olleet arvanneet, että tunturin yö oli niin jäätävän kylmä. Kristiina otti pussistaan viitan, jonka Gaute oli tyrkyttänyt hänelle, koska se oli erittäin kevyt ja lämmin — se oli ostoverkaa, majavannahalla vuorattu. Kun hän kietoi veli Torgilsin siihen, kuiskasi tämä — hän oli niin käheä että sai tuskin ääntä — että lapsi saisi nukkua viitan sisässä hänen kanssaan. Niin hän sai sen viereensä, se kitisi ja munkki yski, mutta välillä he sentään nukkuivat kumpikin.

Osan yötä Kristiina valvoi yhdessä toisen dovrelaisen ja veli Arngrimin kanssa ja hoiti nuotiota. Kellanvalkea kajastus siirtyi pohjoiseen — tunturijärvi väikkyi valkoisena ja tyynenä keskempää, kalat valvoivat ja loivat renkaita — mutta toisella rannalla vuorenkukkulan alla kuvastui vesi mustan tummana. Kerran kuului ilkeä, haukkuva karjahdus siltä suunnalta — munkki säpsähti ja tarttui kovasti toisia käsivarresta. Kristiina ja talonpoika arvelivat, että se oli jokin eläin — silloin he kuulivat kiven vierivän, niinkuin joku olisi kulkenut louhikkojyrkänteellä, ynnä uuden huudon, karkealta kuuluvan. Munkki alkoi lukea korkealla äänellä: "Jesus Kristus, Soter", erotti Kristiina, ja "vicit leo de tribu Juda" [Jeesus Kristus, Vapahtaja. — Leijona Juudan heimosta on voittanut] — silloin he kuulivat ikään kuin oven läimähtävän kiinni vuoren alla.

Alkoi vaaleta, vastarannan louhikkotöyräs ja koivurykelmät tulivat näkyviin, — silloin toinen dovrelainen ja Oslon mies vapauttivat heidät vartijan toimesta. Viimeinen ajatus, mikä Kristiinalla oli ennen kuin hän nukkui nuotion ääreen, oli se, että jos he tekisivät niin lyhyitä päivämatkoja — ja rahalahja hänen täytyi antaa kerjäläismunkeille erotessa — niin häätyisi hän kai pyytämään ruokaa taloista Gauldaleniin tultuaan.

Aurinko oli jo melko korkealla ja aamutuuli tummensi vedenpintaa pienillä vihureilla, kun viluiset toivioretkeläiset kokoontuivat veli Arngrimin ympärille tämän lukiessa aamurukouksia. Veli Torgils istui kokoonkäpertyneenä, hampaat kalisten, ja koetti pidättää yskäänsä mumistessaan mukana. Nähdessään harmaat munkinkaavut, joille aamuaurinko paistoi, muisti Kristiina nähneensä unta veli Edvinistä — hän ei voinut muistaa millaista, mutta hän suuteli polvistuen munkkien käsiä ja pyysi heitä siunaamaan seuruetta.

* * * * *

Majavannahkaviitasta olivat toiset toivioretkeläiset oivaltaneet, ettei Kristiina ollut halpaa väkeä. Ja kun hän sattui mainitsemaan kulkeneensa kuninkaantietä Dovren tunturin yli kahdesti ennen, tuli hänestä jonkinlainen seurueen johtaja. Dovrelaiset eivät olleet koskaan käyneet Hjerdkinniä kauempana, ja lahtelaiset olivat täällä aivan outoja.

Hjerdkinniin he saapuivat jo ennen iltahartausaikaa, ja oltuaan jumalanpalveluksessa kappelissa lähti Kristiina yksin tunturille. Hän tahtoi löytää sen polun, jota hän oli kulkenut isänsä kanssa, ja sen paikan puron rannalla, missä he olivat istuneet yhdessä. Sitä hän ei löytänyt, mutta hän luuli löytäneensä sen kummun, jolle hän oli kiivennyt katsomaan isän jälkeen, kun tämä ratsasti pois. Pienet kummut näillä seuduin olivat kuitenkin hyvin toistensa näköisiä.

Hän istui polvillaan sianpuolavarvikossa kummun laella. Kesäilta alkoi käydä hämyiseksi — pikkuvuorien koivikkorinteet, harmaat louhutöyräät ja ruskeat suoviirut sulautuivat yhteen, mutta avaran tunturiseudun yläpuolella kaartui iltataivas pohjattoman syvän ja kirkkaan maljan tavoin. Se kuvastui valkoisena kaikissa vesisilmäkkeissä, rikkonaisena ja kalpeampana heijastui taivaan hohde pieneen tunturipuroon, joka kiiti kohisten ja levottomana kivien yli ja laski vaaleiden soratöyryjen ympäröimään tunturilampeen.