Kristiina pudisti päätään hiukan hymyillen: "Ettehän te vain, minun lapseni, pitäne minua hyvin vallanhimoisena naisena —"
Gaute kääntyi häneen päin; silloin Kristiina tarttui toisella kädellään hänen käteensä, pani toisen hänen olkapäälleen ja pyysi häntä vielä kerran uskomaan, ettei hän ollut kiittämätön häntä tai Jofridia kohtaan, ja Jumala olkoon hänen kanssaan. Sitten Kristiina käänsi hänet hevoseen päin ja antoi nauraen hänelle nyrkiniskun hartioiden väliin hyvän onnen toivotukseksi.
Kristiina seisoi seuraten katseellaan Gautea, kunnes tämä katosi pensaikon taa. Gaute näytti niin kauniilta suuren sinertävän hevosen selässä.
Kristiinalle tuli niin omituinen tunne — kaiken ulkopuolella olevan hän tajusi aivan luonnottoman selvästi, päivänpaisteisen ilman, honkametsän kuuman tuoksun, pikkueläväin rapinan ruohikossa. Samalla hän näki itsensä, kuvina, niinkuin kuumesairas luulee näkevänsä kuvia itsessään — hänen sisällään oli tyhjä talo, aivan äänetön, pimeä ja autiolta tuoksuva. Näky vaihtui — oli rantamatalikko, jolta meri oli vetäytynyt kauas, kiiltäviä kuluneita kiviä, tummia, elottomia leväkasoja, kaikenlaista ruuhkaa —.
Sitten hän korjasi pussiaan, otti sauvansa ja lähti astelemaan laaksoon päin. — Jos oli säädetty, ettei hän enää tänne palaisi, niin se oli Jumalan tahto, turhaa oli pelätä. Mutta se johtui kai pikemminkin siitä, että hän alkoi vanheta. Hän risti itsensä ja asteli rivakammin — hän halusi kuitenkin ehtiä rinteelle, missä tie kulki talojen välillä.
Vain kappaleen matkan verran saattoi valtatieltä nähdä Haugenin rakennukset ylhäällä tunturinkupeella. Hänen sydämensä alkoi takoa kun hän sitä ajatteli.
* * * * *
Niinkuin hän oli arvellutkin, kohtasi hän useampia toivioretkeläisiä saapuessaan illansuussa Toftariin. Seuraavana aamuna lähti heitä pienoinen parvi taivaltamaan tunturitietä.
Eräs pappi saattajamiehensä ja kahden naisen, äitinsä ja sisarensa kanssa, oli ratsain ja pääsi pian paljon edelle jalkamiehiä. Kristiina tunsi piston sydämessään katsoessaan tuon toisen naisen jälkeen, joka ratsasti kahden lapsensa välissä.
Hänen seurueessaan oli kaksi vanhempaa talonpoikaa pienestä talosta täältä Dovrelta. Sitten oli kaksi nuorempaa miestä Oslosta, kaupungin käsityöläisiä, ja muuan talonpoika tyttärensä ja tämän miehen kanssa, molemmat aivan nuoria; heillä oli mukanaan nuoren parin lapsi, noin puolentoista vuoden vanha pikku tyttö, ja heillä oli hevonen, jolla he vuorotellen ratsastivat. Nämä kolme olivat kaukaa etelästä, Andabu-nimisestä kylästä — Kristiina ei tiennyt missä se oli. Ensimmäisenä iltana Kristiina pyysi saada katsoa lasta, sillä se itki ja kitisi lakkaamatta — se näytti kovin surkealta paksuine kaljuine päineen ja pienine hervottomine ruumiineen, se ei osannut vielä puhua eikä edes istua. Äiti näytti häpeävän sitä — ja kun Kristiina seuraavana aamuna tarjoutui kantamaan tyttöä jonkin aikaa hänen puolestaan, sai hän kantaakin sitä yhtenään — toinen mennä pyyhälsi kauas edelle; hän näytti olevan jänisemo. Mutta he olivat kovin nuoria, sekä hän että hänen miehensä, tuskin kahdeksantoistavuotiaita, ja äiti saattoi kylläkin olla väsynyt kantamaan raskasta lasta, joka yhtenään kitisi ja itki. Isoisä oli ruma, äänetön ja äreä vanhahko mies, mutta hän se oli tahtonut lähteä Nidarosiin tyttärentytön matkassa, joten hänellä näytti olevan hellä sydän tätä kohtaan. Kristiina kulki matkueen viimeisenä hänen ja kahden fransiskaanimunkin kanssa — ja Kristiinaa harmitti, ettei Andabun mies tarjoutunut koskaan lainaamaan hevostaan munkeille — saattoihan jokainen nähdä, että nuorempi munkki oli hirveän sairas.