Häntä veti kuin koti-ikävä eteenpäin, kuin koti-ikävä taaksepäin kylää ja kartanoa kohti. Kuvia vilisi hänen silmissään — arkipäiväisiä tapahtumia: hän näki itsensä juoksemassa vuohien kanssa polkua pitkin harvan metsän läpi heidän tunturilaitumensa eteläpuolella — lehmä oli mennyt suohon — aurinko paistoi kirkkaasti; seisahtuessaan hetkiseksi kuuntelemaan hän tunsi oman hikensä kirvelevän ihoa. Hän näki kotipihan lumen peitossa — harmaanvaalea pyrypäivä hämärtyi kolkoksi talviyöksi — tuuli oli vähällä puhaltaa hänet takaisin eteiseen, kun hän aukaisi oven, myrsky salpasi häneltä hengityksen, mutta tuolla ne sukelsivat esiin, kaksi muodottomaksi pyryttynyttä nahkamekkoista miesmöhkälettä: Ivar ja Skule palasivat kotiin. Heidän suksiensa nokat upposivat syvälle siihen isoon nietokseen, joka aina kasautui pihan poikki, kun tuuli kävi luoteesta. Silloin tuli aina paksut kinostumat kahteen kohtaan pihaa — ja yhtäkkiä tuntui siltä kuin hänen täytyisi ajatella rakkaalla kaipauksella noita kahta kinosta, joita hän ja koko talonväki olivat kironneet joka talvi — tuntui kuin hänet olisi tuomittu olemaan koskaan enää niitä näkemättä.
Oli kuin kaipaus olisi pakahduttanut hänen sydämensä — se juoksi sinne tänne kuin verivirrat, etsi tien kaikkiin seutuihin koko laajassa maassa, joissa hän oli elänyt, kaikkien hänen poikiensa luo, jotka harhailivat maailmalla, kaikkien vainajien luo, jotka hänellä oli mullan alla —. Hän mietti mahtoikohan hän olla lähellä kuolemaa. Sellaista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut —.
Silloin hän näki, että Gaute istui tuijottaen häneen. Ja hän hymyili joutuin ja puolustelevasti — nyt oli aika heidän sanoa hyvästi ja hänen jatkaa matkaa.
Gaute kutsui hevostaan, se oli jyrsiskellen kulkeutunut eteenpäin vihantaa kumparetta pitkin. Hän juoksi sen jälkeen, palasi, ja he sanoivat toisilleen hyvästi. Kristiinalla oli jo pussi olalla, Gaute asetti jalkansa jalustimeen — silloin hän äkkiä kääntyi ja astahti askeleen äitiinsä päin.
"Äiti!" Silmänräpäyksen katsoi Kristiina hänen neuvottomien, häpeävien silmiensä pohjaan. "Te ette ole tainnut — te ette ole tainnut olla kovin tyytyväinen tänä viime vuonna — äiti, Jofrid tarkoittaa hyvää, hän kunnioittaa teitä syvästi — kuitenkin minun olisi kai pitänyt sanoa hänelle enemmän siitä, millainen nainen te olette ja olette aina ollut —"
"Miten olet johtunut sellaista ajattelemaan, Gaute hyvä?" äiti puhui lempeästi ja ihmetellen. "Tiedän kyllä hyvin itsekin, etten ole enää nuori, ja vanhoille sanotaan olevan vaikea tehdä mieliksi, mutta niin ikäloppu en toki sentään ole vielä, etten kykenisi ymmärtämään sinua ja vaimoasi. Minusta tuntuisi pahalta, jos Jofrid kulkisi siinä uskossa, että kaikki se, mitä hän on tehnyt säästääkseen minulta työtä ja huolta, on ollut kiittämätöntä puuhaa. Älä toki ajattele minusta sellaista, poikani, etten ymmärtäisi vaimosi kunnollisuutta tai omaa uskollista pojanrakkauttasi — jos en ole osoittanut sitä niin paljon kuin te olette kohtuudella saattaneet odottaa, niin on sinun koetettava olla suopea minua kohtaan ja muistettava, että vanhat ovat sellaisia —"
Gaute tuijotti äitiinsä suu auki — "Äiti —!" Sitten hän purskahti itkuun, nojautui hevoseensa ja seisoi nyyhkytysten puistattamana.
Mutta Kristiina pysyttäytyi lujana; hänen äänensä ei ilmaissut muuta kuin ihmetystä ja äidillistä hellyyttä.
"Gaute poikani, nuori sinä olet iältäsi, ja asianlaita on niin, että sinä olet aina ollut minun karsinakaritsani, kuten isäsi oli tapana sanoa. Mutta et saa kuitenkaan noin apeutua, poikani, nyt kun olet itse talon isäntä ja täysivaltainen mies. Jos olisin menossa Roomaan tai Jerusalemiin, niin — mutta suuria vaaroja minä tuskin tulen kohtaamaan tällä matkalla — matkaseuraa tulen kyllä saamaan, ymmärräthän, jos en ennen, niin ainakin Toftariin ehdittyäni. Sieltä menee nyt toivioretkeläismatkueita joka aamu tähän aikaan —"
"Äiti, äiti — antakaa meille anteeksi! Että me siten otimme kaiken vallan ja arvon käsistänne, työnsimme teidät nurkkaan —"