Kaksi päivää myöhemmin, varhain aamulla, kun Jofrid vielä oli puolipukeissaan ja Gaute makasi sängyssä, tuli Kristiina heidän luokseen. Hänellä oli yllään harmaasta sarasta tehty hame ja kaapu, päässään oli hänellä liinan päällä leveälierinen iso huopahattu ja jalassa vankat kengät. Gaute tuli tulipunaiseksi nähdessään äitinsä tuossa puvussa. Kristiina sanoi aikovansa lähteä Nidarosiin Pyhän Olavin juhlille ja pyysi poikaansa pitämään huolta hänen taloudestaan sillä aikaa.
Gaute alkoi innokkaasti vastustella, hän tahtoi, että äiti ainakin lainaisi hevoset ja saattomiehen, ottaisi mukaansa palvelustyttönsä — mutta hänen puheensa oli jokseenkin tehotonta, kuten saattoi odottaakin mieheltä, kun hän makaa alastomana sängyssä äidin silmien edessä. Kristiinan tuli niin sääli hänen hämmennystään, että hänelle juolahti mieleen sanoa nähneensä unen.
"Kaipaan myös nähdä jälleen veljiäsi —." Mutta silloin täytyi Kristiinan kääntyä poispäin; vielä hän oli tuskin uskaltanut myöntää omassa sydämessäänkään, kuinka hän halasi ja ikävöi saada nähdä molempia vanhimpia poikiaan.
Gaute tahtoi joka tapauksessa saattaa äitiään kappaleen matkaa. Sillä aikaa kun hän pukeutui ja haukkasi ruokapalaa, istui Kristiina nauraen ja leikkien pikku Erlendin kanssa — tämä sirkutti vastaheränneenä ja virkkuna. Hyvästiksi Kristiina suuteli Jofridia, mitä hän ei ollut tehnyt milloinkaan ennen. Pihalle oli kokoontunut koko talonväki — Ingrid oli kertonut, että Kristiina-emäntä aikoi lähteä toivioretkelle Nidarosiin.
Kristiina otti raskaan, rautahelaisen piikkisauvan käteensä, ja kun hän ei tahtonut ratsastaa, pani Gaute hänen haarapussinsa hevosen selkään ja ajoi sitä edellään.
Ylhäällä kirkkomäellä Kristiina kääntyi ja katsoi alas taloonsa — se väikkyi niin kauniina kasteisessa, aurinkoisessa aamussa. Joki loisti valkoisena. Ihmiset seisoivat siellä vielä — hän erotti Jofridin vaalean puvun ja pääliinan ynnä lapsen punaisena täplänä hänen sylissään. Gaute näki äidin kasvojen kalpenevan mielenliikutuksesta.
Tie vei ylöspäin metsään Hammeraasin harjun varjossa. Kristiina käveli keveästi kuin nuori tyttö. Äiti ja poika eivät puhuneet paljoa keskenään. Ja kun he olivat kulkeneet kaksi tuntia, tulivat he paikalle, missä tie tekee mutkan pohjoiseen Rostkampenin juuritse ja koko Dovrenseutu jää pohjoiseen kulkijan alapuolelle. Silloin Kristiina sanoi, ettei Gauten tullut enää saattaa häntä kauemmaksi, mutta ensin hän tahtoisi istahtaa vähän lepäämään.
Heidän alapuolellaan väikkyi laakso joen valkovihreän nauhan halkaisemana ja talot erottuivat pieninä vihreinä pilkkuina metsäisillä rinteillä. Mutta ylempänä kaareilivat sammaleiset suoylänteet ruskehtavina ja jäkälänkeltaisina harmaita louhurinteitä ja paljaita lumiläikkäisiä vuorenlakia vasten. Pilvien varjot vaelsivat laakson ja ylänköjen yli, mutta pohjoisessa oli tuntureilla aivan kirkasta; vuorenruho toisensa takana oli vapautunut usvavaipastaan ja siinsi nyt toinen toistaan kauempana. Ja Kristiinan kaipaus riensi pilvenhattarain mukana pohjoiseen sille pitkälle taipaleelle, joka hänellä oli edessään, kiiti yli laakson, salpaavien tunturien välitse, jyrkkiä autiopolkuja ylänteiden poikki. Joitakin päiviä vielä, niin hän olisi matkalla Trondheimin kauniiden, vihantain laaksojen halki ja seuraisi virran varsia suurta vuonoa kohti. Häntä värisytti kun hän muisteli niitä tuttuja rannikkokyliä, joissa hän oli liikkunut nuoruudessaan. Erlendin kaunis hahmo väikkyi hänen silmissään nopeasti häilähtelevänä, epäselvästi, ikään kuin hän olisi katsellut häntä juoksevan veden kuvastimesta. Viimeiseksi hän tulisi Feginsbrekkaan, marmoriristille — silloin näkyisi kaupunki hänen edessään joen suulla sinisen vuonon ja vihreän Strindin välillä, jokitörmällä valtava, vaalea kirkko huimaavine torneineen ja kultaisine väreineen, ilta-auringon palo keskellä sen rintaa olevassa ruusussa. Ja kaukana vuonon perukassa sinisen Frostan vuoren juurella oli Tautra, matalana ja tummana kuin valaanselkä, kirkontorni kuin selkäevä. Oi Bjørgulfini, oi Naakkve —!
Mutta kun hän katsoi taakseen olkansa yli, saattoi hän vielä nähdä vähän kotitunturia Hovringenin juurella. Se oli varjossa, mutta hänen tottunut silmänsä tunsi, missä tunturilaitumen tie kulki metsässä. Metsälakeudesta esiinpistävät harmaat kallionnyppylät hän tunsi — ne ympäröivät sililäisten vanhaa tunturiniittyä.
Torven ääniä kantautui tunturilta — joitakin korkeita säveliä, jotka häipyivät pois ja kuuluivat jälleen — kuulosti siltä kuin lapset olisivat harjoitelleet puhaltamaan. Kaukaista kellonkalkatusta — ja kumealta vastaavaa virrankohinaa ja metsän syvää huountaa hiljaisessa lämpimässä päivässä. Kristiinan sydän vavahteli levottomuudesta hiljaisuudessa.