Heti sen jälkeen hän mainitsi, että hänen oli palattava luostariinsa.
* * * * *
Ensimmäinen nokturni oli alkanut, kun Kristiina tuli kirkkoon. Päälaivassa ja kaikkien alttarien ympärillä oli kansaa ahdinkoon asti, mutta eräs kirkonpalvelija, joka näki että hänellä oli kovin viheliäinen lapsi sylissään, auttoi sysäten häntä eteenpäin väkijoukossa, niin että hän tuli aivan perille raajarikkojen ja sairaiden joukkoon, jotka olivat asettuneet keskelle kirkkoa päätornin kuvun alle, mistä oli hyvä näköala kuoriin.
Satoja kynttilöitä paloi kirkossa — kirkonpalvelijat ottivat vastaan toivioretkeläisten kynttilät ja asettivat ne kynttilänjaloilla varustettuihin suovamaisiin pikkutorneihin, joita oli sijoitettu pitkin kirkkoa. Sitä mukaa kuin päivänvalo himmeni kirjavien lasiruutujen takana, tuli kirkko tunnelmalliseksi palavan vahan hajusta, mutta vähitellen se täyttyi myös sairaiden ja köyhien rääsyjen happamesta löyhkästä.
Kun kuorolaulu kaikui holvien alla ja urut, huilut, pasuunat ja kielisoittimet soivat, ymmärsi Kristiina minkätähden kirkkoa saattoi kutsua laivaksi — tuossa valtavassa kivihuoneessa olivat kaikki ihmiset kuin laivan kannella, ja laulu oli kuin meren pauhina, jonka pinnalla se keinui. Väliin se rauhoittui kuin tyyntyviksi mainingeiksi, kun yksinäinen miesääni kannatti lukukappaletta yli joukkojen.
Kasvoja kasvojen vieressä, jotka kävivät valkoisemmiksi ja väsyneemmiksi sitä mukaa kuin valviaisyö kului. Ei juuri kukaan mennyt ulos jumalanpalvelusten välillä, ei ainakaan niistä, jotka olivat saaneet paikat keskellä kirkkoa. Nokturnien väliajoilla he torkkuivat tai rukoilivat. Lapsi nukkui melkein koko yön — pari kertaa täytyi Kristiinan hyssyttää sitä hiukan tai antaa sille maitoa puupullosta, jonka Gunnulf oli hänelle hankkinut luostarista.
Kohtaus Erlendin veljen kanssa oli merkillisesti ravistanut hänet eloon, sillä jokainen askel tänne pohjoiseen matkatessa oli tuonut hänet yhä lähemmäksi vainajan muistoa. Hän oli ajatellut Erlendiä vähän näinä viime vuosina, kun huolehtiminen kasvavista pojista soi hänelle vähän aikaa oman kohtalonsa muistelemiseen — kuitenkin oli ajatus Erlendistä ollut aina ikään kuin aivan hänen takanaan, hän ei vain ollut joutanut kääntymään sinnepäin. Nyt hän oli näkevinään sielunsa niinä vuosina; se oli elänyt niinkuin ihmiset elävät taloissaan kiireisinä kesäkuukausina, kun muutetaan pois isostatuvasta ja asutaan luhtirakennuksissa. Mutta silloin käydään ja juostaan talvituvan ohi kaiken päivää ajattelematta koskaan mennä sinne sisään, vaikka ei tarvitsisi muuta kuin tarttua kääkään ja aukaista ovi. Ja kun vihdoin jonakin päivänä tulee sinne asiaa, niin on tupa tullut vieraaksi ja miltei juhlalliseksi siitä, että siihen on tullut yksinäisyyden ja hiljaisuuden tuoksu —.
Mutta puhuessaan sen miehen kanssa, joka oli hänen ja vainajan yhteiselämään sisältyneen kylvön ja korjuun välisen vaihtelun viimeinen elossa oleva silminnäkijä — silloin hänestä tuntui kuin olisi hän tullut katselleeksi elämäänsä uudella tavalla: aivan niinkuin hän nousisi kotikylänsä läheiselle kukkulalle, missä ei ole koskaan ennen ollut, ja sieltä katselisi omaan laaksoonsa. Tuntee jokaisen talon ja aidan, jokaisen notkon ja puron uoman, mutta on kuin näkisi ensi kerran, miten kaikki sijaitsee sillä maisemapohjalla, joka kylää kannattaa. Ja tästä uudesta näkemyksestä hän oli yhtäkkiä löytänyt sanat, jotka hälvensivät sekä hänen katkeruutensa Erlendiä kohtaan että huolen hänen äkkikuolemassa temmatun sielunsa tilasta. Kaunaa ei Erlend ollut koskaan tuntenut; Kristiina näki sen nyt, ja Jumala oli nähnyt sen aina.
Niin oli hän nyt vihdoinkin saapunut niin pitkälle, että oli näkevinään oman elämänsä niinkuin vuorensolan ylimmältä kynnykseltä. Nyt vei hänen tiensä alas hämärään laaksoon, mutta sitä ennen hän oli saanut armon ymmärtää, että luostarin yksinäisyydessä ja kuoleman portilla on häntä odottamassa yksi, joka aina oli nähnyt ihmisten elämän siten kuin ihmisten asumukset näkyvät tunturinreunalta. Hän oli nähnyt synnin ja surun ja rakkauden ja vihan ihmisten sydämissä niinkuin ihminen näkee rikkaat talot ja köyhät töllit, aaltoilevat pellot ja auhdot erämaat saman maaperän kamaralla. Ja hän oli astunut alas, hänen jalkansa olivat vaeltaneet kautta ihmisten maiden, seisoneet linnoissa ja tölleissä, hän oli koonnut rikkaiden ja vähäväkisten surut ja synnit ja kohottanut ne mukanaan ylös ristille. Ei minun onneani ja ylimielisyyttäni, vaan syntini ja suruni, oi rakas Herra armias —. Kristiina katsoi sinne, missä ristiinnaulitun kuva seisoi ylhäälle korotettuna, huimaavan korkealla voittokaaren yllä.
Kun aamuaurinko sytytti korkeat, kirjavat ruudut pääkuorin pylväsmetsän perällä ja niiden punainen, ruskea, vihreä ja sininen jalokiviloiste himmensi kynttiläin loisteen alttarilta ja sen takaiselta kultalippaalta, kuunteli Kristiina viimeisen valviaismessun — aamumessun. Tämän palvelusmenon lukukappaleiden hän tiesi käsittelevän Jumalan lääkitsemisihmeitä ja hänen voimaansa hänen uskollisessa ritarissaan kuningas Olavi Haraldinpojassa. Hän kohotti vieraan sairaan lapsen kuoria kohti ja rukoili sen puolesta.