Mutta häntä vilusti niin että hampaat kalisivat pitkästä oleskelusta kylmässä kirkossa, ja hän tunsi itsensä heikoksi paastosta. Suuren ihmispaljouden haju ja sairaiden ja köyhien tukahduttava lemu sekoittui vahakynttiläin käryyn ja laskeutui omituisen rasvaisena ja umpeana ja raskaana lattialla polvistuvien ylle, kylmänä kylmässä aamussa. Mutta muuan paksu ja ystävällinen ja iloinen talonpoikaisvaimo, joka oli istunut ja uinahtanut vähän juuri heidän takanaan olevan pilarin juurta vasten, karhuntalja allaan ja toinen ramman säärensä peittona, heräsi nyt ja veti Kristiinan väsyneen pään avaraan helmaansa: "Lepää nyt vähän, sisar — sinä tarvitset kyllä lepoa, luulisin —"
Kristiina nukkui vieraan naisen helmassa ja näki unta:
Hän astui kynnyksen yli kotitalonsa vanhaan liesitupaan. Hän oli nuori ja naimaton, sillä hän näki omat paksut ruskeat palmikkonsa, kun ne riippuivat hänen olkapäittensä etupuolella. Hän oli Erlendin seurassa, sillä tämä oikaisi itsensä juuri suoraksi astuttuaan hänen edellään sisään ovenkamanan alitse.
Lieden luona istui hänen isänsä pannen varsia nuoliin — hänellä oli syli täynnä jännerihmakimppuja, ja penkillä kahden puolen häntä oli kasoittain nuolenkärkiä ja teroitettuja varsia. Juuri heidän astuessaan sisään kumartui isä eteenpäin hiilikasan yli aikoen ottaa pienen kolmijalkaisen pronssikupin, jossa hänen oli aina tapana sulattaa pihkaa. Mutta äkkiä hän nykäisi kätensä takaisin, pudisteli sitä ilmassa ja pisti sitten palaneet sormenpäänsä suuhunsa ja imi niitä, samalla kun käänsi päänsä häneen ja Erlendiin päin ja katsoi heihin kulmat rypyssä ja suu hymyssä —.
Sitten Kristiina heräsi kasvot märkinä itkusta.
Hän oli polvillaan puolipäivämessun aikana, kun arkkipiispa itse suoritti alttaripalveluksen pääalttarin edessä. Pyhäsavupilvet aaltoilivat läpi kaikuvan kirkon, missä nyt kirjava päivänpaiste ja vahakynttiläin loiste sekoittuivat toisiinsa; veres, maustettu suitsutuksentuoksu tihkui kaikkialle ja tukahdutti köyhyyden ja sairauden hajun. Sydän pakahtuakseen täynnä myötätuntoa köyhien ja kärsivien joukkoa kohtaan, johon Jumala oli hänet asettanut, rukoili Kristiina sisarellisen hellyyden huumauksessa kaikkien niiden puolesta, jotka olivat köyhiä niinkuin hän ja kärsivät niinkuin hän itse oli kärsinyt.
"Minä tahdon nousta ja mennä isän tykö —."
VI
Luostari oli pienellä harjulla lähellä vuonoa, joten useimmilla tuulilla rannan tyrskyjen kohina voitti honkametsän huminan, joka peitti harjun rinteitä pohjoisessa ja lännessä ja esti näköalan merelle.
Kristiina oli purjehtiessaan ohi Erlendin kanssa nähnyt kirkontornin metsän yli, mutta siitä matkasta tuolle hänen esi-isänsä perustamalle nunnakodille, josta Erlend oli joitakin kertoja puhunut, ei ollut koskaan tullut totta. Kristiina ei ollut käynyt maissa Reinin luostarin luona ennen kuin tuli sinne pysyvästi olemaan.