Kuoleva makasi märässä purjeessa keskellä pihanurmikkoa, kalastajat seisoivat kaukana hänestä puhellen Sira Eilivin kanssa. Maallikkosisaret ja palvelijanaiset olivat paenneet huoneisiin, mutta nunnat seisoivat ryhmässä konventtihuoneen ovella — parvi vapisevia, säikähtyneitä ja epätoivoisia vanhoja naisia.
Silloin astui Ragnhild-rouva esiin. Hän oli pieni, laiha, vanha nainen, jolla oli leveät ja litteät kasvot ja pieni, pyöreä, punainen nenä, joka muistutti nappia; hänen suuret vaaleanruskeat silmänsä olivat punareunaiset ja vuotivat aina vähän.
"In nomine patris et filii et spiritus sancti", lausui hän selkeästi, nielaisten sitten. "Kantakaa hänet vierashuoneeseen —"
Ja sisar Agata, vanhin nunnista, tunkeutui toisten välitse ja seurasi käskemättä abbedissaa ja miehiä, jotka kantoivat sairasta.
Kristiina tuli huoneeseen yön tultua tuoden lääkkeen, jonka hän oli laittanut valmiiksi ruokakammiossa, ja sisar Agata kysyi, uskalsiko hän jäädä sinne hoitamaan tulta.
Kristiinasta tuntui, että hänen pitäisi olla karaistunut — tottunut kun oli syntymiin ja kuolemiin, ja olihan hän nähnyt pahempiakin näkyjä kuin tämä — hän koetti muistella mitä pahinta oli nähnyt —. Ruttosairas istui aivan pystyssä, sillä hän oli tukehtumaisillaan veriseen oksennukseen, jota irtautui hänestä joka yskimällä — sisar Agata oli ripustanut hänet jonkinlaiseen silavyöhön, joka kulki hänen laihan, keltaisen ja punakarvaisen rintansa poikitse, ja hänen päänsä riippui etukumarassa, kasvot olivat lyijymäisen harmaansiniset, tuon tuostakin häntä puistattivat vilunväristykset. Mutta sisar Agata istui rauhallisena lukien rukouksiaan, ja kun mies sai yskänpuuskan, hän nousi, otti häntä päästä toisella käsivarrella ja piti kuppia hänen suunsa edessä. Sairas ölisi tuskasta, väänteli kauheasti, ja viimein hän työnsi mustan kielen pitkälle kidastaan hätähuutojen kuollessa surkeaan voihkinaan. Nunna tyhjensi kupin tuleen — ja kun Kristiina lisäsi siihen katajia ja tuoreet havut ensin täyttivät huoneen pistävällä, keltaisella savulla ja sitten räiskähtivät liekkeihin, näki hän sisar Agatan korjailevan tyynyjä ja pieluksia sairaan selän ja kainalojen alla, pyyhkivän hänen kasvojaan ja ruskeita ruvettuneita huuliaan etikkavedellä ja vetävän tahrautuneen peitteen hänen ruumiinsa ylle. Loppu oli lähellä, sanoi Agata Kristiinalle, mies oli jo kylmä, ensin hän oli ollut kuuma kuin kekäle — mutta Sira Eiliv oli jo valmistanut hänet lähtöön. Sitten sisar istuutui sairaan luo, työnsi kielellään kalmusjuuren paikalleen poskeen ja jatkoi rukoilemistaan.
Kristiina koetti voittaa tuntemansa kauhean pelon. Hän oli nähnyt ihmisiä kovemmissa kuoleman tuskissa —. Mutta se oli turhaa — tämä oli rutto, Herran rangaistus kaikkien ihmisten salaisesta kovasydämisyydestä, jonka vain kaikkitietävä Jumala tunsi. Huumautuneena hän tunsi ikään kuin keinuvansa merellä, missä kaikki katkerat ja vihaiset ajatukset, joita hän oli ajatellut maailmassa, kohosivat aaltoina tuhansien toisten joukossa ja murtuivat neuvottomaan tuskaan ja surkeuteen. Herra, auta meitä, me hukumme —!
Sira Eiliv tuli huoneeseen myöhemmin yöllä. Hän nuhteli sisar Agataa tuikeasti siitä, ettei tämä ollut seurannut hänen neuvoaan ja sitonut etikkaan kastettua liinaa suunsa ja nenänsä eteen. Sisar mutisi äreästi, ettei se mitään hyödyttänyt — mutta nyt täytyi sekä hänen että Kristiinan tehdä niinkuin Sira Eiliv käski.
Papin tyyneys ja lujuus loivat jonkinlaista rohkeutta Kristiinaankin — tai herättivät häpeäntunteen, joten hän uskaltautui pois katajansavusta ja meni auttamaan sisar Agataa. Sairaasta kävi tukahduttava löyhkä, jota savu ei voinut voittaa — ulostuksen, veren, happamen hien ja hänen kurkustaan tulevan mädänneen haju. Kristiina muisti Skulen sanat mätänevistä sopuleista; vielä kerran tuli hänelle tuo kauhea halu paeta, vaikka hän tiesi, ettei ollut mitään paikkaa, mihin tätä olisi voinut päästä pakoon. Mutta heti kun hän oli saanut pakotetuksi itsensä käymään käsiksi kuolevaan, oli pahin ohi, ja hän auttoi parhaansa mukaan aina siihen asti kunnes mies oli vetänyt viimeisen henkäyksensä. Silloin olivat miehen kasvot jo aivan mustat.
* * * * *