Kristiina Lauritsantytär 3 (of 3): Risti - Sigrid Undset

Nunnat panivat toimeen juhlakulkueen kantaen pyhäinjäännöksiä, ristiä ja palavia kynttilöitä kirkon ja luostarikummun ympäri, ja kaikki, mitä kylässä oli kynnelle kykenevää, seurasi mukana. Mutta muutaman päivän kuluttua kuoli eräs nainen Strømmen puolella — ja sitten puhkesi rutto yhtaikaa joka taholla koko tienoolla.

Kuolema ja kauhu ja hätä näyttivät siirtäneen ihmiset ajattomuuden maailmaan — ei ollut kulunut kuin joitakin viikkoja, päivissä lukien — ja kuitenkin näytti se maailma, joka oli ollut olemassa ennen kuin rutto ja surma vaelsivat alastomina yli maan, jo kadonneen ihmisten muistosta, niinkuin rannikko vajoaa näkymättömiin, kun purressa lasketetaan myötätuuleen suoraan kohti ulappaa. Oli niinkuin ei yksikään sielu olisi jaksanut säilyttää muistoa siitä, että kerran oli elämä ja työpäivien säännöllinen järjestys tuntunut läheiseltä ja varmalta, kuolema kaukaiselta — tai käsittää, että samanlaista tulisi olemaan kerran vastakin — jolleivät kaikki ihmiset kuolisi sukupuuttoon. Mutta "kyllä kai me kuolemme kaikki", sanoivat miehet, jotka toivat äidittömiä pienokaisiaan luostariin; toiset sanoivat sen tunteettomasti ja kylmästi, toiset itkien ja vaikeroiden; samaa he sanoivat noutaessaan pappia kuolevien luo, samaa he sanoivat tuodessaan ruumiita seurakunnan kirkolle harjun laiteelle ja luostarin kirkon viereiselle hautuumaalle. Usein täytyi heidän itse luoda hauta — Sira Eiliv oli pannut vielä jäljelläolevat luostarin maallikkopalvelijat korjaamaan viljaa luostarin pelloilta, ja kaikkialla kylässä liikkuessaan hän kehoitti kansaa kokoamaan satoa ja auttamaan toisiaan karjanhoidossa, jotteivät ihmiset tuhoutuisi nälänhädässä, joka voisi jatkaa kurjuutta sitten kun rutto olisi kerran raivonnut loppuun.

Luostarin nunnat osoittivat suhteessaan koettelemukseen jonkinlaista neuvotonta malttia. He asettuivat vakinaisesti konventtitupaan, polttivat nuotiota yötä päivää suuressa muuratussa uunissa, nukkuivat ja söivätkin siellä. Sisar Eiliv neuvoi pitämään suuria tulia taloissa ja kaikissa huoneissa, missä oli tulisijat, mutta sisaret pelkäsivät lämmitystä — he olivat kuulleet niin monta kertaa vanhimmilta sisarilta kolmekymmentä vuotta sitten raivonneesta tulipalosta. Ruoka-ajat ja työskentelyajat kävivät säännöttömiksi, ja eri sisarten toimia ei enää pysytetty erillään sitä mukaa kuin vieraita lapsia tuli pyytämään ruokaa ja apua. Sairaita kannettiin luostariin — enimmäkseen hyvinvoipaa väkeä, joka pystyi ostamaan itselleen hautapaikan ja sielumessuja luostarista, ja sitten aivan köyhiä ja yksinäisiä, jotka eivät voineet saada mitään apua kotonaan. Ne, joiden olosuhteet olivat siltä väliltä, sairastivat ja kuolivat kotonaan. Muutamista taloista kuolivat kaikki ihmiset. Mutta aikarukouksensa olivat nunnat sentään tähän saakka kyenneet pitämään.

Ensimmäinen nunna, joka sairastui, oli sisar Inga, Kristiinan ikäinen, lähes viisissäkymmenissä oleva nainen, joka kuitenkin pelkäsi niin kovin kuolemaa, että häntä oli kammottavaa nähdä ja kuulla. Vilunpuistatukset kohtasivat hänet kirkossa messun aikana, ja hän ryömi väristen ja hampaat kalisten käsillään ja polvillaan, kerjäten ja rukoillen Jumalalta ja Neitsyt Maarialta henkeään —. Kohta sen jälkeen hän makasi polttavassa kuumeessa vaikeroiden, ja verta hikoili hänen ihostaan. Kristiinaa kammotti — varmaan hänkin joutuisi yhtä surkean pelon valtaan, kun hänen aikansa tulisi. Se ei johtunut ainoastaan siitä, että kuolema oli varma — vaan siinä oli tuo hirveä kauhu, joka seurasi ruttokuolemaa.

Sitten sairastui itse Ragnhild-rouva. Kristiina oli ihmetellyt vähän sitä, että tämä nainen oli valittu abbedissan korkeaan virkaan — hän oli hiljainen, hiukan äreä vanha nainen, oppimaton, näennäisesti vailla suurempia hengenlahjoja — mutta kun kuolema laski kätensä hänen päälleen, näki että hän oli todellakin Kristuksen morsian. Häneen nostatti rutto paiseita — hän ei tahtonut suvaita edes sitä, että hänen hengelliset sisarensa olisivat paljastaneet hänen vanhaa ruumistaan, mutta toisessa kainalossa tuli paise lopulta niin suureksi kuin omena, ja hän sai paiseita myös leuan alle, ne tulivat suuriksi ja veripunaisiksi, lopulta mustanpuhuviksi, hän kärsi niistä sietämättömiä tuskia ja hehkui kuumeessa, mutta aina kun oli tajuissaan hän makasi pyhän kärsivällisyyden esikuvana, huokasi Jumalalle syntiensä anteeksiantoa ja rukoili hartaasti ja kauniisti luostarinsa ja tyttäriensä puolesta, kaikkien sairaiden ja murheellisten puolesta, sekä kaikkien niiden sielujen pelastukseksi, joiden nyt oli täältä erittävä. Itse Sira Eilivkin itki annettuaan hänelle viimeisen voitelun — ja hänen lujuutensa ja väsymätön intonsa keskellä kaikkea tätä kurjuutta olivat muuten olleet ihmeteltävät. Ragnhild-rouva oli jo monta kertaa jättänyt sielunsa Jumalan huomaan ja rukoillut häntä ottamaan nunnat turvaansa — silloin alkoivat paiseet hänen ruumiissaan puhjeta. Mutta tämä osoittautuikin käänteeksi elämään — niinkuin ihmiset sen jälkeenkin näyttivät huomaavan, että ne, jotka saivat taudin paiseiden muodossa, paranivat joskus, kun taas ne, jotka saivat sen verenoksennuksen muodossa, kuolivat kaikki.

Oli niinkuin abbedissan esikuva ja se tosiasia, että he olivat nähneet yhden ruttosairaan, joka ei kuollut, olisi valanut nunniin uutta rohkeutta. Heidän täytyi nyt itse lypsää ja hoitaa karja, laittaa ruokansa ja itse noutaa katajia ja tuoreita havuja savustamista varten — jokainen sai tehdä sitä mikä eteen sattui. He hoitivat sairaita niin hyvin kuin voivat ja jakoivat lääkeaineita — teriakki ja kalmusjuuri olivat loppuneet, he jakoivat inkivääriä, pippuria ja sahramia ja etikkaa tartuntaa vastaan, maitoa ja ruokaa — leipä loppui, ja he leipoivat yöllä — mausteet loppuivat, ja ihmisten täytyi pureksia katajanmarjoja ja männynneulasia tartuntaa vastaan. Yksi kerrallaan sisaret vaipuivat sairasvuoteelle ja kuolivat, ruumiskellot soivat luostarikirkosta ja seurakunnankirkosta varhain ja myöhään raskaaseen ilmaan, sillä tuo luonnoton sumu pysyi yhä, näytti kuin olisi ollut salaperäinen yhteys usvan ja ruttotaudin välillä. Toisinaan se muuttui pakkas-usvaksi, sataa tihkui alas jääneulasina ja puoli jäisenä tihkusateena, maa tuli kuuraan — sitten tuli jälleen suojaimia ja sumua. Paha ennusmerkki oli ihmisten mielestä se, että merilinnut, joita muutoin oleskeli tuhansittain sen virran varsilla, joka pistäytyy maahan vuonosta ja muistuttaa jokea mataline niittyrantoineen, mutta laajenee suolavetiseksi järveksi Reininluostarin pohjoispuolella, hävisivät nyt yhtäkkiä, mutta sijaan tuli suunnattomia korppilaumoja — joka kivellä pitkin vedenrantaa istui noita mustia lintuja pitäen rumaa raakuntaansa, samalla kun varisparvia niin suuria, ettei kukaan ennen ollut nähnyt, laskeutui kaikkiin metsiin ja lehtoihin ja lensi ilkeästi rääkyen onnettoman maan yli.

Jonkin kerran Kristiina ajatteli omaisiaan — poikiaan, jotka olivat niin hajallaan, lapsenlapsiaan, joita hän ei koskaan saisi nähdä — pikku Erlendin kultainen niska väikkyi hänen silmissään. Mutta nämä näyt tulivat hänelle kaukaisiksi ja kalpeiksi. Nyt tuntui melkein siltä kuin olisivat kaikki ihmiset olleet toisilleen yhtä läheisiä ja kaukaisia tässä hädässä. Ja lisäksi oli hänellä yllin kyllin puuhaa päivät pitkät — nyt oli suureksi hyödyksi se, että hän oli tottunut kaikenlaiseen työhön. Hänen istuessaan lypsämässä ilmestyi yhtäkkiä hänen eteensä harhailevia lapsia, joita hän ei ollut ikinä ennen nähnyt, ja hän muisti tuskin kysellä mistä he olivat tai miten heidän kotonaan asiat olivat; hän antoi heille ruokaa ja johti heidät suoraan kapitulisaliin tai jonnekin muualle, missä paloi liesituli, ja peitteli heidät sänkyyn dormitoriossa.

Ihmeekseen hän huomasi, että tänä onnettomuuden aikana, jolloin enemmän kuin koskaan olisi ollut tarpeen, että jokainen valvoi rukouksessa, hän ei saanut juuri koskaan aikaa kootakseen ajatuksiaan rukoukseen. Hän heittäytyi sakramenttikaapin eteen kirkossa, milloin vain oli hetkinen joutilasta aikaa, mutta hänestä ei lähtenyt kuin sanattomia huokauksia ja tylsästi saneltuja paternostereja ja aveja. Hän ei tiennyt itse, että se nunnamaisuus hänen olennossaan ja esiintymisessään, joka oli häneen tarttunut näiden kahden vuoden aikana, hävisi hänestä yhä enemmän, ja hän tuli entisen talonemännän kaltaiseksi sitä mukaa kuin nunnien parvi kutistui, luostarijärjestys höltyi ja abbedissa vielä oli makuulla, heikkona ja kieli puoleksi halvautuneena — ja niiden harvojen, jotka olivat vielä jäljellä, työtaakka kasvoi.

Eräänä päivänä hän sattumalta kuuli, että Skule oli vielä Nidarosissa — hänen laivaväkensä oli kuollut tai karannut, eikä hän ollut saanut uutta miehistöä. Hän oli terve, mutta oli antautunut hurjaan elämään, niinkuin monet nuoret ihmiset epätoivossaan olivat tehneet. Joka pelkäsi, oli varma kuolemasta, sanoivat he, ja niin he huumasivat itsensä remuamalla ja juomalla, pelasivat ja tanssivat ja liehuivat naisten kanssa. Vieläpä kunniallisten kaupunkilaisten rouvat ja parhaista suvuista olevat neidot karkasivat pois kotoaan näinä pahoina aikoina; porttimajanaisten seurassa he juhlivat kyytituvissa ja kapakoissa hurjistuneiden miesten joukossa. Jumala, anna heille anteeksi, ajatteli äiti, mutta tuntui kuin hänen sydämensä olisi ollut liian väsynyt voidakseen paljon surra sitä.

Mutta olipa maakylissäkin kylliksi syntiä ja villiintymistä. Luostariin siitä kuului vain vähän, eikä siellä ollutkaan aikaa puhella paljon. Sira Eiliv, joka kulki kaikkialla sairaiden ja kuolevien luona suomatta itselleen lepoa, sanoi eräänä päivänä Kristiinalle, että sielujen hätä oli suurempi kuin ruumiin.