* * * * *
Niin he istuivat eräänä iltana konventtituvan lieden ympärillä, se pieni parvi ihmisiä, joka vielä oli elossa Reinin-luostarissa. Neljä nunnaa ja kaksi maallikkosisarta, yksi vanha tallimies ja yksi puolikasvuinen poika, kaksi almunaista ja muutamia lapsia kyyhötti tulen ympärillä. Selustapenkillä, missä suuri ristiinnaulitunkuva häämötti hämärässä vaalealla seinällä, makasi abbedissa, ja sisar Kristiina ja sisar Turid istuivat hänen käsiensä ja jalkojensa ääressä.
Oli yhdeksän päivää viimeisestä kuolemantapauksesta sisarten joukossa ja viisi päivää siitä kun kukaan oli kuollut luostarissa tai sen lähiympäristössä. Rutto näytti olevan laantumassa yli koko seudun, sanoi Sira Eiliv. Ja ensi kerran lähes kolmeen kuukauteen valautui ikään kuin rauhan ja turvallisuuden ja viihtymyksen hohde tuon äänettömänä ja väsyneenä koolla istuvan joukon ylle. Vanha sisar Torunn Marta antoi rukousnauhansa vaipua helmaansa ja tarttui polvensa vieressä seisovan pienen tytön käteen:
"Mitäs hän sanoo? Niin, lapsi, nyt näyttää käyvän taas todeksi, ettei Jumalan äiti Maaria koskaan käännä armoaan pois lapsistaan kauaksi aikaa."
"Ei se ole neitsyt Maaria, sisar Torunn. Hel se on. Silloin hän menee pois tästä kylästä kimpsuineen kampsuineen, kun viattoman ihmisen veri vuodatetaan hautausmaan veräjällä — huomenna hän on jo matkojen päässä —"
"Mitä hän sanoo?" kysyi nunna jälleen levottomana. "Hyi sinua, Magnhild, kun puhut tuollaisia ilkeitä pakanallisuuksia, sinun sietäisi saada vitsaa —"
"Sano meille mitä se on, Magnhild — pelkäämättä" — sisar Kristiina seisoi heidän takanaan, hän kysyi henkeään pidättäen. Hän oli muistanut — nuoruudessaan hän oli kuullut Aashild-rouvalta kamalista, sanomattoman syntisistä neuvoista, joita perkele viettelee epätoivoisia ihmisiä käyttämään.
Lapset olivat olleet lehdossa seurakunnankirkon luona iltahämärissä, ja joku pojista oli osunut siellä olevalle maahökkelille; sitten he olivat salaa tähystelleet joitakin miehiä, jotka neuvottelivat siellä keskenään. Näytti siltä kuin nuo miehet olisivat ottaneet kiinni pienen pojan, Ranta-Steinunnin Toren, ja tänä yönä he aikoivat vuodattaa hänen verensä rutonhaltijalle, Helille. Lapset juttelivat innokkaasti, ylpeinä siitä, että olivat saaneet aikaihmisten huomion herätetyksi. Heille ei näyttänyt johtuvan mieleen sääliä Tore-parkaa — tämä olikin tosin kuin jokin hylky, kulki kerjuulla kylässä, mutta ei koskaan luostarissa, ja kun Sira Eiliv tai joku abbedissan läheteistä meni tapaamaan hänen äitiään, karkasi tämä tai ei ruvennut puheisiin heidän kanssaan, puhuivatpa he hänelle lempeästi tai ankarasti. Steinunn oli elänyt Nidarosin kaduilla kymmenkunta vuotta, mutta sitten hän sai taudin, joka turmeli hänet niin pahoin, ettei hän lopulta voinut enää hankkia elatustaan totutulla tavallaan, ja silloin hän tuli tähän kylään asettuen asumaan rannalla olevaan mökkiin. Vieläkin saattoi yksi tai toinen kerjäläinen tai muu sellainen lyöttäytyä hänen seuraansa joksikin ajaksi. Kuka hänen poikansa isä oli, sitä hän ei tiennyt itsekään.
"Meidän on mentävä sinne", sanoi Kristiina. "Emmehän voi istua täällä, kun kastetut sielut myyvät itsensä perkeleen haltuun oviemme edustalla."
Nunnat huudahtivat. Ne olivat kylän pahimpia miehiä, raakoja ja jumalattomia, ja viimeinen hätä ja epätoivo olivat kai tehneet heistä todellisia paholaisia. Jospa vain Sira Eiliv olisi ollut kotona, valittivat nunnat. Ruton aikana oli papin asema tullut sellaiseksi, että sisaret odottivat hänen pystyvän mihin hyvänsä.