Kristiina väänteli käsiään:
"Jos minä menen yksin — äiti, saanko luvan mennä sinne?"
Abbedissa tarttui hänen käsivarteensa, niin että hän voihkaisi. Tuo vanha nainen, jolta halvaus oli vienyt puhekyvyn, nousi jaloilleen; merkillä hän ilmaisi, että he pukisivat hänet. Hän vaati saada kultaristin, arvomerkkinsä. Sitten hän tarttui Kristiinaa käsipuoleen tämä oli nuorin ja voimakkain naisista. Kaikki nunnat nousivat ja seurasivat.
Kapitulituvan ja kirkon kuorin välisen pienen huoneen ovesta he astuivat ulos koleankylmään talviyöhön. Ragnhild-rouva alkoi väristä ja hänen hampaansa kalisivat — hän hikoili vielä alinomaa sairautensa jäljeltä, ja ruttopaiseiden haavat eivät olleet täysin parantuneet, joten käveleminen tuotti hänelle suuria kipuja. Mutta hän murisi äreästi ja pudisti päätään, kun sisaret pyysivät häntä kääntymään takaisin, kouristi kovemmin Kristiinan käsivartta ja asteli vilusta väristen etunenässä puutarhan halki. Sitä mukaa kuin silmät tottuivat pimeyteen, erottivat naiset pudonneitten lehtien vaalean hohteen jalkainsa alla ja hiukan valoa pilviseltä taivaalta paljaiden puunlatvojen yläpuolelta. Kylmiä pisaroita tippui, ja tuulenhenkäykset synnyttivät heikon huminan. Kumeana ja raskaana huokui vuonon kohina rantaa vasten harjun takana.
Puutarhan alalaidassa oli pieni portti — sisaria karmi, kun se kirskahteli kiinniruostuneessa rautanavassaan Kristiinan koettaessa kiskoa sitä auki. Sitten he hiipivät eteenpäin lehdon läpi seurakunnan kirkkoa kohti. Nyt he erottivat tervatun ruhon mustempana pimeällä taustalla, ja lahden tuonpuolisen harjun yllä olevien pilvien vaaleutta vasten näkyi katon yläosa ynnä harjatorni huipussa olevine peuranpäineen ja risteineen.
Niin — hautuumaalla oli ihmisiä — he tunsivat sen paremmin kuin näkivät tai kuulivat. Ja nyt ilmestyi matalalla oleva pieni valonhohde, niinkuin kalvolyhty olisi seisonut maassa. Pimeys liikkui sen vieressä.
Nunnat painautuivat yhteen, uikuttivat miltei äänettömästi rukouksia kuiskiessaan, astuivat joitakin askeleita, pysähtyivät ja kuuntelivat ja lähestyivät jälleen. He olivat jo melkein hautuumaan veräjällä. Silloin he kuulivat pimeästä ohuen lapsenäänen huutavan:
"Ai, ai, tehän olette ryönänneet minun voileipäni!"
Kristiina päästi irti abbedissan käden, juoksi esiin kirkkomaan portin alitse. Hän sysäsi syrjään joitakin tummia miehenselkiä, kompasteli lapiolla luotuihin multakasoihin ja sitten hän tuli avonaisen haudan partaalle. Hän laskeutui polvilleen, kumartui eteenpäin ja auttoi ylös pienen pojan, joka seisoi pohjalla naama vielä väärässä, kun oli tullut vähän multaa sille hyvälle lehikäisrieskalle, jonka hän oli saanut pysyäkseen rauhallisena kuopassaan.
Miehet seisoivat mielettömästi säikähtyneinä, valmiina pakenemaan — jotkut polkivat maata paikoillaan — Kristiina näki heidän jalkansa maassa olevan lyhdyn valossa. Sitten näytti Kristiinasta, että yksi joukosta aikoi hyökätä hänen kimppuunsa — samassa häilähtivät harmaanvalkoiset nunnankaavut esiin — ja miesjoukko seisoi neuvottomana.