Kristiinalla oli poika vielä sylissään, tämä mankui leipäänsä, silloin
Kristiina laski hänet maahan, otti leivän ja pyyhki sen puhtaaksi:
"Tässä, syö — nyt on voileipäsi yhtä hyvä.
"Ja menkää nyt kotiin, te miehet" — äänen vapiseminen pakotti Kristiinan pysähtymään hetkiseksi. "Menkää kotiin ja kiittäkää Jumalaa, että tuli pelastus, ennen kuin saitte tehdyksi teon, jota kävisi vaikeaksi sovittaa." Nyt hän puhui kuin talonemäntä palvelusväelleen, lempeästi, mutta sellaisella sävyllä kuin ei olisi vähääkään ajatellut, etteivät he tottelisi. Tahdottomasti kääntyivät jotkut miehistä porttia kohti.
Silloin joku huusi:
"Odottakaa vähän — ettekö ymmärrä, että nyt on menossa ainakin henki — ehkä kaikki mitä omistamme — kun nuo kirotut munkkienhuorat ovat saaneet nokkansa työnnetyksi tähän! Ei heidän ole saatava lähteä täältä ja levittää tietoa tästä —"
Ei yksikään miehistä liikahtanut — mutta sisar Agnes kiljahti ja huusi itkevällä äänellä:
"Oi suloinen Jeesus, minun ylkäni — minä kiitän sinua, ettäs suot palvelijattarillesi kuoleman sinun nimesi kunnian tähden —!"
Ragnhild-rouva töykkäsi hänet tylysti taakseen, hoippui esiin ja otti maassa seisovan lyhdyn — ei kukaan liikauttanut kättään estääkseen häntä. Kun hän kohotti sen ylös, välkkyi kultaristi hänen rinnallaan. Hän seisoi sauvaansa nojaten ja valaisi hitaasti ympärillä seisovaa riviä, nyökäyttäen joka miehelle johon katsoi. Sitten hän viittasi Kristiinaa puhumaan. Kristiina lausui:
"Menkää kauniisti ja rauhallisesti kotiinne, rakkaat veljet — luottakaa siihen, että arvoisa äiti ja nämä hyvät sisaret ovat niin sääliväisiä kuin he Jumalaa ja hänen kirkkonsa kunniaa muistaen voivat olla. Mutta väistykää nyt tieltä, jotta pääsemme pois tämän lapsen kanssa — ja menkää sitten kukin kotiinne."
Miehet seisoivat epävarmoina. Silloin huusi yksi kuin hengenhädässä: