Mutta Sira Eiliv tuki häntä hartioista siitä huolimatta:
"Silloin on sinulle oleva iloksi, vaimo, muistaa Herramme lausuneen: 'Minkä olet tehnyt yhdelle hänen vähimmistä veljistään tai sisaristaan, sen olet tehnyt Hänelle itselleen.'"
Kristiina katsoi pappiin. Sitten hän katsoi sinne, missä miehet parhaillaan siirsivät ruumista Ulfin kyhäämiltä paareilta ruumispaareille. Ulfin viitta solahti vähän syrjään — kuluneen kengän kärki viilsi esiin tummanmärkänä tervasoihtujen valossa.
Kristiina meni luo, polvistui paaritankojen väliin ja suuteli kenkää:
"Jumala olkoon sinulle laupias, sisar — Jumala ilahduttakoon sieluasi valossaan — Jumala katsokoon armollisesti meidän kaikkien puoleen täällä pimeydessä —"
Sitten hän luuli, että elämä repeytyisi ulos hänestä — viiltävä, sanomaton tuska, niinkuin jotakin sisäistä, jäsenten uloimpiin niveliin saakka kiinnijuurtunutta olisi raastettu irti. Kaikki, mitä oli hänen rinnassaan, repeytyi ulos — hän tunsi kurkkunsa olevan sitä täynnä, suu tuli täyteen verta, joka maistui suolalta ja likaiselta kuparilta — seuraavassa tuokiossa oli koko hänen kaapunsa kiiltävänä tummasta märkyydestä etupuolelta — Jeesus, noinko paljon on verta vanhassa naisessa, ajatteli hän.
Ulf Haldorinpoika nosti hänet syliinsä ja kantoi häntä.
* * * * *
Luostarinportilla tulivat nunnat saattuetta vastaan palavat kynttilät käsissään. Aivan tajuissaan ei Kristiina ollut nytkään, mutta hän tiesi kuitenkin, että hänet puoleksi kannettiin, puoleksi talutettiin sisään portista, ja valkoiseksi kalkittu, holvikattoinen huone täyttyi keltaisten kynttilänliekkien ja punaisten tervassoihtujen lepattavalla valolla, ja jalkojen töminä pauhasi kuin meri — mutta kuolevalle se oli kuin hänen oman vaipuvan elonliekkinsä heijastusta, ja jalkojen kolina lattiakiviä vastaan tuntui häntä kohti nousevan kuoleman virran kohinalta.
Sitten valonhohde levisi laajemmalle — hän oli jälleen paljaan, pimeän taivaan alla — pihalla — valonhohde väikkyi harmaalla kiviseinällä, jossa oli vahvoja tukipilareita ja korkeita ikkuna-aukkoja — se oli kirkko. Häntä kannettiin jonkun sylissä — se oli Ulf jälleen — mutta nyt tämä tuli hänen tajunnassaan yhdeksi kaikkien kanssa, jotka olivat kantaneet häntä. Kun hän pani käsivartensa Ulfin niskan ympäri ja painoi poskensa hänen parrasta karheaa kaulaansa vasten, oli niin kuin hän olisi ollut jälleen lapsena isänsä sylissä, mutta samalla oli myös, niinkuin hän itse olisi painanut lasta syliinsä —. Ja Ulfin tumman pään takana oli punaisia valoja, ja ne näyttivät ikään kuin sen tulen hohteelta, joka on kaiken rakkauden ylläpitäjä.