"Mene edellä sinä", sanoi hän. "Se on ehkä vähän raskaampaa, mutta sinä tunnet siinä vähemmän löyhkää. Viskaa pois soihtu — me näemme varmemmin ilman sitä — äläkä astu harhaan, Kristiina — sillä minä en nyt mielelläni haluaisi käydä enää käsiksi tähän ruumisrähjään."
Kamppaileva tuska Kristiinan rinnassa tuntui nousevan vastarintaan, kun hän sai paarientangot olkapäilleen; rintakehä ei tahtonut ottaa vastaan painoa. Mutta hän puri hampaansa yhteen. Niin kauan kuin he kulkivat rantaa pitkin, missä tuuli puhalsi, ei hän tuntenut paljon ruumiinhajua.
"Tässä minun on kai autettava ylös ensin se ja sitten paarit", sanoi
Ulf, kun he tulivat rinteelle, mistä olivat laskeutuneet alas.
"Voimme mennä vähän kauemmaksi", sanoi Kristiina, "sinne mistä leväreillä ajetaan — siellä ei ole jyrkkää."
Hänen äänensä kuului tyyneltä ja järkevältä, huomasi mies. Ja hän alkoi hikoilla ja väristä nyt kun se oli ohi — hän oli luullut Kristiinan menettäneen järkensä tänä yönä. He ponnistelivat eteenpäin sitä hiekkaista polkua, joka vei tasangon poikki hongikkoon päin. Tuuli puhalsi esteettä Kristiinan yli, mutta se ei kuitenkaan ollut samanlaista kuin rannalla, ja sitä mukaa kuin he tulivat kauemmaksi rannan kohinasta, hän tunsi olevansa palamassa ulkoisimman pimeyden kauhusta. Polun sivulla häämötti vaaleata, siinä oli viljapelto, joka oli jäänyt leikkaajatta. Sen haju ja lakoontuneiden korsien näky olivat hänelle paluutervehdyksenä — ja hänen silmänsä täyttyivät sisarellisen säälin kyynelillä — omasta autiosta pelostaan ja hädästään hän palasi jälleen elävien ja kuolleiden yhdyskuntaan.
Kamala raadonlöyhkä tulvahti aivan hänen ylitseen toisinaan, kun tuuli sattui puhaltamaan takaapäin, mutta se ei kuitenkaan ollut niin inhottavaa kuin hänen seisoessaan rannalla hökkelissä — avaruus oli täynnä raikkaiden, kosteiden ja kylmien ilmavirtojen puhtautta.
Ja paljon voimakkaampi sitä tunnetta, että hän kantoi jotakin kauheaa paareilla takanaan, oli tietoisuus siitä, että Ulf Haldorinpoika kulki siellä turvaten hänen selkäänsä siltä mustalta ja elävältä kauhulta, josta he etääntyivät — jonka pauhu heikkeni heikkenemistään.
Hongikon reunaan saavuttuaan he huomasivat tulenloimua. "He tulevat meitä vastaan", sanoi Ulf.
Heti sen jälkeen he kohtasivat melkoisen parven miehiä, jotka kantoivat tervasoihtuja ja paria kalvolyhtyä ynnä ruumisvaatteella peitettyjä paareja — Sira Eiliv oli heidän mukanaan, ja ihmetellen huomasi Kristiina, että joukossa oli useita niistä miehistä, jotka olivat olleet kirkkomaalla aikaisemmin sinä yönä, ja monet heistä itkivät. Kun he nostivat taakan hänen hartioiltaan, hän oli kaatumaisillaan. Sira Eiliv yritti tarttua häneen, mutta silloin hän sanoi nopeasti:
"Älkää koskeko minuun — älkää tulko lähelleni — minussa on itsessäni rutto, minä tunnen sen —"