Ulf koetti nähdä hänen kasvojaan — mutta oli liian pimeä. He laskeutuivat rantakaistaleelle — paikoitellen sitä oli niin kapeasti töyryn alla, että aalto löi silloin tällöin aivan heidän jalkoihinsa asti. He tarpoivat eteenpäin leväkasojen ja suurten kivien yli. Hetken kuluttua häämötti tumma keko hiekkatöyryä vasten.
"Jää tänne", sanoi Ulf lyhyeen. Hän meni pois, murti ovea — sitten Kristiina kuuli hänen hakkaavan pajusiteitä ja murtavan taasen. Hän ymmärsi oven romahtavan sisälle ja Ulfin menevän tuohon mustaan luolaan.
Yö ei ollut erittäin tuulinen. Mutta oli niin pimeä, ettei Kristiina voinut nähdä mitään paitsi merellä vilahtelevia pieniä vaahtopilkkuja, jotka tulivat näkyviin ja hävisivät samassa, sekä lahden hiekkarantaan murtuvien aaltojen vaaleaa hohdetta; lisäksi hän näki tuon töyryä vastaan häämöttävän mustan keon. Ja hänestä tuntui, että hän seisoi pimeässä onkalossa ja että se oli kuoleman esikartano. Murtuvien aaltojen kohina ja rantakivien lomitse takaisin juoksevan veden solina kävivät yhteen hänen oman verensä hyrskinän kanssa, vaikka tuntuikin kuin hänen ruumiinsa olisi ollut hajoamaisillaan, niinkuin kappaleiksi murtuva astia — rinnassa särki, niinkuin jokin olisi tahtonut murtaa sen rikki sisältäpäin; pää tuntui ontolta ja tyhjältä ja ikään kuin ravistuneelta, ja puuskapäinen tuuli viuhui hänen ympärillään ja puhalsi suoraan hänen lävitseen. Kummallisen välinpitämättömänä hän nyt ymmärsi, että hän oli nyt varmaankin saanut itse taudin — mutta hän ikään kuin odotti, että pimeys repeäisi valoon, joka pauhaisi ja voittaisi merenkohinan, ja että hän silloin menehtyisi pelosta. Hän veti ylös hupun, jonka tuuli oli kiskaissut taaksepäin hänen päästään, kietoi mustan nunnanviitan tiukasti ympärilleen ja seisoi kädet ristissä sen alla — mutta hänen mieleensä ei johtunut rukoilla; oli niinkuin hänen sielullaan olisi ollut enemmän kuin kyllin tekemistä murtautumisessa romahtamaisillaan olevasta majasta ulos, ja se oli se, joka repi rinnassa, kun hän hengitti.
Hän näki tulen leimahtavan hökkelissä. Vähän ajan kuluttua Ulf Haldorinpoika huusi häntä: "Saat tulla tänne näyttämään minulle valoa, Kristiina" — Ulf seisoi oviaukossa ja ojensi hänelle jotakin tervatusta puusta laitettua soihtua.
Ruumiinlöyhkä lemahti tukahduttavana Kristiinaa vastaan, vaikka hökkeli oli niin harva ja ovi poissa. Jäykin silmin, suu puoliavoinna — ja hän tunsi leukansa ja huulensa kankeiksi kuin puu — hän etsi katseillaan kuollutta. Mutta näkyi vain pitkä mytty maapermannolla nurkassa; päällimmäiseksi oli sen ympärille kiedottu Ulfin viitta.
Ulf oli repinyt jostakin irti pitkiä lautoja ja pannut oven niiden päälle. Kiroillen kömpelöitä työaseitaan teki hän kirveellään ja tikarillaan lovia ja reikiä ja koetti köyttää ovea kiinni lautoihin. Jonkun kerran hän katsahti nopeasti Kristiinaan, ja joka kerta hänen tummat, harmaapartaiset kasvonsa kiristyivät jäykemmiksi.
"Tahtoisinpa tietää, miten olit ajatellut yksin suoriutua tästä urakasta", sanoi hän kumarassa puuhatessaan — vilkaisi ylös — mutta tervasoihdun valaisemat jäykät, elottomat kasvot pysyivät yhtä liikkumattomina — ne olivat kuin kuolleen tahi hullun ihmisen kasvot. "Voitko sanoa minulle sen, Kristiina?" nauroi hän tylysti, mutta se ei auttanut mitään. "Nyt arvelen olevan sopivan ajan lukea joitakin rukouksia."
Yhtä jäykkänä ja tylsänä alkoi Kristiina lukea:
"Pater noster, qui es in coelis. Adveniat regnum tuum. Fiat voluntas tua sicut in celo et in terra —." Sitten hän pysähtyi.
Ulf katsoi häneen. Silloin Ulf jatkoi lukemista: "Panem nostrum quotidianum da nobis hodie —." Nopeaan ja lujasti hän luki isämeidän loppuun, meni ja teki ristinmerkin mytyn yli, nopeaan ja lujasti hän kävi siihen käsiksi ja kantoi sen laittamilleen paareille.