"Minä olen pitänyt sinusta, Kristiina — yhtä paljon kuin hänestä." Ulf vaikeni. Kristiina ymmärsi hänen olevan voimakkaan mielenliikutuksen vallassa. Sitten Ulf sanoi:
"Siksi minusta tuntuu kovalta, kun purjehdin tänne tänään — tulin tuomaan sinulle sellaisia uutisia, joitten perillesaattaminen tuntuu raskaalta minulle itsellenikin. Jumala vahvistakoon sinua, Kristiina."
"Skulestako?" kysyi Kristiina hetken perästä hiljaa. "Onko Skule kuollut?"
"Ei, Skule voi hyvin, kun puhuin hänen kanssaan eilen — ja nyt ei kaupungissa enää kuolekaan moni tuohon tautiin. Mutta minä sain uutisia Tautrasta aamulla." Ulf kuuli Kristiinan huokaavan raskaasti kerran, mutta hän ei sanonut mitään. Hetken perästä Ulf sanoi:
"Siitä on jo kymmenen päivää, kun he kuolivat. Mutta luostarissa on vain neljä veljeä jäljellä, ja saari on melkein kuin lakaistu puhtaaksi ihmisistä."
He olivat nyt päässeet metsän läpi. Heidän edessään olevan laakean maakaistaleen yli tohisi merenpauhina ja tuuli heitä vastaan. Yhdestä kohti pimeässä häämötti vaaleaa — pienen lahden rantatyrsky, jyrkkä, vaalea hiekkatöyry yläpuolella.
"Hän asuu tuolla", sanoi Kristiina. Ulf tunsi, että hänen lävitseen kulki pitkiä, kouristuksentapaisia puistatuksia. Hän otti Kristiinaa lujasti kädestä:
"Itse olet ottanut tämän suorittaaksesi. Muista se äläkä nyt menetä malttiasi."
Kristiina sanoi kummallisen ohuella, hennolla äänellä, jonka tuuli sieppasi ja vei mukanaan:
"Nyt käy Bjørgulfin uni toteen — minä luotan Jumalan ja Neitsyt
Maarian armoon."