"Ehkä olet oikeassa. Mene sitten, sisar, Jumalan nimeen."
Kristiina liukui kummallisen varjomaisena pimeyteen, joka nielaisi hänen harmaan hahmonsa.
* * * * *
Kun Ulf Haldorinpoika tuli Kristiinan rinnalle, virkkoi tämä — puhuen sysäyksittäin ja kiivaasti: "Mene takaisin — enhän minä ole pyytänyt sinua mukaani —"
Ulf nauroi hiljaa:
"Kristiina-rouva — etkö ole oppinut vielä, että jotakin saattaa tapahtua sinun pyytämättäsi tai käskemättäsi — etkö ehkä sitäkään, niin monta kertaa kuin oletkin sen nähnyt — ettet sinäkään aina jaksa viedä yksin perille kaikkea mitä otat suorittaaksesi. Mutta nyt minä autan sinua saamaan perille tämän kuormasi."
Hongikko humisi heidän yllään, ja aaltojen kohina rannalta kuului voimakkaampana ja heikompana, aina tuulenpuuskien mukaan. Oli pilkkopimeää siellä, missä he kulkivat. Hetken kuluttua Ulf virkkoi:
"— Olen seurannut sinua ennenkin, Kristiina, kun kuljit ulkona yöllä — tuntui mielestäni sopivalta, että tulisin mukaasi tälläkin kertaa —"
Kristiina hengitti kuuluvasti ja kiivaasti pimeässä. Kerran hän kompastui johonkin, ja Ulf tarttui häneen. Sitten Ulf otti Kristiinaa kädestä ja talutti häntä. Hetken kuluttua mies ymmärsi, että toinen itki kävellessään. Silloin hän kysyi, mitä Kristiina itki.
"Minä itken sitä, kun ajattelen, että sinä olet ollut niin hyvä ja uskollinen meille aina, Ulf. Mitäpä osaan sanoa —? Tiedän kyllä, että se oli enimmäkseen Erlendin vuoksi, mutta minä luulen melkein, sukulaismieheni — että sinä olet aina tuominnut minua lempeämmin kuin mihin sinulla oli oikeus siihen nähden, mitä sinä ensiksi näit minun vaelluksestani."