"Steinunn — minä lupasin — messuja hänelle —"
Hän aukaisi silmänsä katsoen sormusta, joka oli sepän tummassa kourassa. Ja hänen kyyneleensä puhkesivat vuolaana virtana, sillä oli niinkuin ei hän olisi koskaan ennen täysin käsittänyt, mitä se merkitsi. Elämä, johon tuo sormus oli hänet vihkinyt, jota hän oli valittanut, jonka alaisena hän oli napissut, riehunut ja uhmaillut — kuitenkin oli hän rakastanut sitä niin, iloinnut siitä ja kaikesta sen pahasta ja hyvästä niin, ettei siinä ollut yhtään päivää, jota ei nyt olisi tuntunut vaikealta jättää takaisin Jumalalle, ei yhtään tuskaan, jonka hän olisi voinut uhrata ilman kaipuuta —.
Ulf ja nunna vaihtoivat joitakin sanoja, joita hän ei kuullut, ja Ulf poistui huoneesta. Kristiina tahtoi kohottaa kätensä pyyhkiäkseen silmiään, mutta ei jaksanut — käsi jäi makaamaan hänen povelleen. Rinnassa tuntui niin pahalta, käsi painoi niin raskaasti, ja vielä tuntui siltä kuin sormus olisi yhä ollut sormessa. Hänen päänsä alkoi jälleen käydä sekavaksi — hänen täytyi nähdä, oliko totta, että se oli poissa, ettei hän vain ollut uneksinut antaneensa sen pois — nyt hän alkoi myös tulla epävarmaksi, kaikki viime yön tapahtumat, haudassa ollut lapsi, musta meri nopsine, pienine aallonpilkkeineen, ruumis, jota hän oli kantanut — hän ei tiennyt oliko hän nähnyt unta vai ollut valveilla. Eikä hän jaksanut saada silmiään auki.
"Sisar", sanoi nunna, "sinä et saa nukkua nyt — Ulf meni noutamaan sinulle pappia."
Kristiina heräsi äkkiä hätkähtäen ihan valveilleen ja loi katseen käteensä. Kultasormus oli poissa, se oli varmaa — mutta sillä kohtaa keskisormessa, missä se oli ollut, oli sileäksikulunut jälki. Ruskeassa ja sierettyneessä kourassa se näkyi aivan selvästi — ohut- ja valkeaihoisen arven kaltaisena — hän oli erottavinaan sekä kaksi pyöreää täplää kummallakin puolella olleiden rubiinien paikalla että pienen piirron, M-kirjaimen, keskuslaatan kohdalla, jossa oli Neitsyt Maarian pyhä nimimerkki kultaan lävistettynä.
Ja viimeinen selkeä ajatus, joka muodostui hänen aivoissaan, oli se, että hän kuolisi, ennen kuki tuo merkki ehti hävitä, ja hän iloitsi siitä. Hänestä tuntui se mysteeriolta, jota hän ei käsittänyt, mutta hän tiesi kuitenkin varmasti, että Jumala oli pitänyt häntä kiinni sopimuksessa, joka oli hänelle asetettu, hänen itsensä sitä ymmärtämättä, hänen ylitseen vuodatetussa rakkaudessa — ja huolimatta hänen omapäisyydestään, huolimatta hänen raskaasta, multaansidotusta mielestään oli jotakin tuosta rakkaudesta jäänyt häneen, oli vaikuttanut hänessä kuin päivänpaiste mullassa, oli kasvattanut sadon, jota ei lemmen kuuminkaan palo eikä lemmen myrskyisinkään viha olleet voineet kokonaan tuhota. Jumalan palvelijatar hän oli ollut — äksy, vastahakoinen palvelija, useimmiten silmänpalvelija rukouksissaan ja uskoton sydämessään, laiska ja leväperäinen, vailla kärsivällisyyttä ojennuksia saadessaan, vailla vakavuutta toimissaan — kuitenkin oli Jumala pitänyt hänet palveluksessaan, ja kimaltelevan kultasormuksen alle oli pantu salainen merkki häneen, että hän oli hänen palvelijattarensa, sen herran ja kuninkaan oma, joka nyt tuli, papin vihittyjen käsien kantamana, antamaan hänelle vapauden ja lunastuksen —.
* * * * *
Heti sen jälkeen kun Sira Eiliv oli antanut hänelle viimeisen voitelun ja ehtoollisen, menetti Kristiina Lauritsantytär jälleen tajuntansa. Hän makasi ankarissa verenoksennuksissa ja polttavassa kuumeessa, ja pappi, joka jäi hänen luokseen, sanoi nunnille, että hänen loppunsa tulisi tapahtumaan nopeasti.
Jonkin kerran oli kuoleva sen verran tajuissaan, että hän tunsi jotkut kasvot — Sira Eilivin, sisarien — Ragnhild-rouva itsekin oli siellä kerran, ja Ulfin hän näki. Hän koetti osoittaa tuntevansa heidät ja olevansa hyvillään siitä, että he olivat hänen luonaan ja soivat hänelle hyvää. Mutta ympärillä seisovista näytti vain siltä kuin hän olisi hosunut käsillään kuolinkamppailussa.
Kerran hän näki Munanin kasvot — hänen pieni poikansa kurkisti häneen ovenraosta. Sitten hän veti päänsä takaisin, ja äiti makasi tähystellen ovelle, eikö poika vielä pilkistäisi sieltä. Mutta sen sijaan tuli Ragnhild-rouva ja pyyhki hänen kasvojaan märällä rievulla, ja se tuntui niin hyvältä. — Sitten kaikki hävisi tummanpunaiseen sumuun ja kohinaan, joka ensin paisui peloittavasti, mutta sitten kohina vähitellen vaimeni ja punainen sumu oheni ja vaaleni, ja viimein se oli kuin hieno aamu-usva ennen päivänpaisteen puhkeamista, ja oli ihan äänetöntä, ja hän tiesi, että nyt hän kuoli —