Sira Eiliv ja Ulf Haldorinpoika menivät yhdessä ulos kuolleen luota.
Luostarikartanoon vievälle ovelle he pysähtyivät.
Oli satanut lunta. Sitä eivät he olleet huomanneet kukaan istuessaan sairaan luona tämän taistellessa kuolinkamppailuaan. Valkoinen heijastus vastapäätä olevan kirkon jyrkältä katolta häikäisi ihmeellisesti; torni loisti harmaantöhmeröistä taivasta vasten. Lumi verhosi hienona ja valkoisena kaikkia ikkunankehyksiä ja kaikkia kirkon seinään hakattuja harmaakivisiä ulkonemia. Ja oli kuin nuo molemmat miehet olisivat viivytelleet, kun eivät hennoneet rikkoa pihan ohutta, uutta lumiverhoa askelillaan.
He särpivät sisäänsä ilmaa. Sen tukahduttavan hajun jälkeen, joka aina löyhkää ruttosairaan luona, maistui se suloiselta — viileältä, ikään kuin vähän tyhjältä ja ohuelta, mutta oli kuin tämä ensi lumi olisi pessyt taudin ja saastan pois ilmasta — se oli hyvää kuin raikas vesi.
Tornin kello alkoi jälleen soida — molemmat katsahtivat ylös sinne, miten se liikkui ääniluukkujen takana. Pieniä luminokareita irtautui tornin katolta tärinästä vierien alas ja kasvaen pikku palloiksi. Pälvi mustaa paanukattoa tuli näkyviin alta.
"Pysyvää tästä lumesta tuskin taitaa tulla", sanoi Ulf.
"Ei, kyllä kai se sulaa pois ennen iltaa", vastasi pappi. Pilvissä oli pieniä kultaisia rakoja, ja lumelle lankesi ikäänkuin tunnusteleva heikko auringonpilkahdus.
Miehet seisoivat yhä. Sitten virkkoi Ulf Haldorinpoika hiljaa:
"Minä tässä mietin, Sira Eiliv — tahtoisin antaa vähän maata kirkolle — ja pikarin, jonka hän antoi minulle Lauritsa Bjørgulfinpojan perua — perustaa messun hänelle — ja kasvatuspojilleni — ja myöskin Erlendille, sukulaismiehelleni —"
Pappi vastasi yhtä hiljaa ja katsomatta toiseen:
"— Minustakin tuntuu luonnolliselta, että sinä katsot tarvitsevasi osoittaa kiitosta Hänelle, joka johdatti sinut tänne eilen illalla — voit kylläkin olla hyvilläsi siitä, että sait auttaa häntä tämän yön läpi."