Hän otti kauhalla maitoa pikku padasta, joka oli tulella, ja vei sen lapselle — mutta Andres oli nukkunut uudestaan. Hän näytti nukkuvan sikeää, tervettä unta.
Silloin hän joi maidon itse. Se maistui niin hyvältä että hänen täytyi hörppiä kolme neljä kauhallista yhteen menoon.
Hän ei uskaltanut äännähtää — poika ei ollut sanonut vielä selvää sanaa. Mutta hän vaipui polvilleen sängyn juureen ja saneli mielessään äänettömästi:
Convertere, Domine, aliquantulum; et deprecare super servos tuos. Ne ultra memineris iniqui- tatis nostrae: ecce respice; populus tuus omnes nos —
[Palaa takaisin, Herra, rukoilkaamme sinun palvelijaisi puolesta. Ps. 89. — Älä vihastu iankaikkisesti äläkä muistele pahoja tekojamme; katso, mehän olemme kaikki sinun kansaasi. Es. 64.]
— Niin, niin, hän oli tehnyt hirveän teon.
Mutta Andres oli vanhempiensa ainoa poika. Hänellä, Kristiinalla, oli seitsemän! Eikö hänen tullut tehdä voitavaansa sisarensa ainoan pojan pelastamiseksi?
Kaikki, mitä hän oli ajatellut tänä yönä, oli vain yön houretta. Ei hän ollut tehnyt tätä muun kuin sen vuoksi, ettei ollut voinut nähdä tuon lapsen kuolevan käsiinsä.
Hän oli tehnyt sen Simonille — Simonille, joka ei koskaan ollut pettänyt häntä. Hänelle, joka oli ollut uskollinen ja hyvä kaikille — ja paras häntä ja hänen omiaan kohtaan. Simon rakasti tuota poikaa niinkuin silmäteräänsä — eikö hänen siis ollut tehtävä kaikkensa pojan hengen pelastamiseksi? Vaikka syntisin keinoin —.
Synti se oli, mutta rankaise, Jumala, siitä minua. Älä, Herra, rankaise
Simonin ja Ramborgin pientä viatonta lasta —!