Hän meni sängyn luo, kumartui sen yli ja henkäisi pienelle vahankeltaiselle kädelle. Suudella hän ei uskaltanut — poikaa ei saanut herättää.
Puhdas ja viaton. — Hän oli oppinut tämän Aashild-rouvalta kauhun öinä Haugenilla, kun he olivat jääneet sinne kahden — Aashild-rouva oli kertonut hänelle käynnistään Konungahellen hautuumaalla: "Se, Kristiina, on raskain teko, minkä olen ottanut kantaakseni." — Mutta Bjørn Gunnarinpoika ei ollut mikään viaton lapsi maatessaan sairaana, kun Aashild Gautentyttären serkut olivat tunkeneet miekkansa liian lähelle hänen sydäntään. Hän oli surmannut toisen heistä, eikä toisesta tullut enää täyttä miestä sen jälkeen, kun hän oli ollut miekkasilla Bjørnin kanssa.
Kristiina seisoi ikkunan luona katsoen kartanolle. Palvelijat liikkuivat talojen väliä päivän askareissa. Pihamaalla kulki pari pientä hiehovasikkaa — ne olivat hyvin sieviä.
Pimeys kasvattaa niin monenmoisia mietteitä — ne ovat merenpohjan kiehtovain hiuksenhienojen kasvien kaltaisia, jotka keinuvat ja koukertelevat vedessä — viekoittelevina ja pelottavina niin kauan kuin elävät omassa vetisessä maaperässään. Lasten haroessa niitä veneeseen ne ovat vain limainen, ruskea vyyhti. Yössä itävät niin monenmoiset oudot ajatukset, jotka kiehtovat ja pelottavat. Veli Edvinin puheita se taisi olla tuo, etteivät kadotuksen uhrit itse tahtoneet eritä tuskistaan — viha ja suru olivat heidän nautintonsa — siksi Kristus ei voinut heitä pelastaa. Kristiinasta tuo puhe oli kuulunut houreelta. Häntä värisytti, kun hän nyt alkoi ymmärtää, mitä munkki oli tarkoittanut.
Hän kumartui jälleen vuoteen yli — veti henkeensä pikkulapsen tuoksua. Simon ja Ramborg eivät kadottaisi lastaan. Mitäpä siitä, jos näyttäisikin siltä, että hän oli tuntenut tarvetta kohota Simonin silmissä — osoittaa tälle, että hän osasi muutakin kuin ottaa vastaan. Hänen oli ollut pakko uskaltaa jotakin Simonin puolesta vastapalvelukseksi.
Tämän jälkeen hän polvistui uudelleen ja saneli yhä uudelleen psalttarin säkeitä.
* * * * *
Sinä aamuna lähti Simon kylvämään talviruista äsken käännettyyn lehdon eteläpuolella olevaan peltoon. Hän oli saanut päähänsä, että hänen tuli näyttää siltä kuin hän toivoisi kaiken talossa käyvän entistä latuaan. Palvelusnaiset olivat joutuneet ihmeisiinsä, kun hän meni heidän luokseen ilmoittamaan, että Kristiina tahtoi olla yksin pojan luona siihen asti kun hän lähettäisi heitä noutamaan. Simon oli sanonut saman Ramborgille tämän herätessä — sanonut Kristiinan pyytäneen, ettei kukaan tulisi rouvatupaan sinä päivänä.
"Etkö sinäkään mene?" kysyi Ramborg nopeasti, johon Simon vastasi:
"En."