Mutta päivällisen jälkeen hän jäi kartanolle — hän ei voinut mennä kauas talojen luota. Eikä häntä miellyttänyt Ramborgin ilme. Päivällislevon jälkeen se laukesi. Simon seisoi vilja-aitan luona nähdessään vaimonsa kiitävän pihan yli. Hän lähti juoksemaan perästä — Ramborg paiskautui rouvatuvan ovea vasten, jyskytti sitä nyrkeillänsä ja huusi niin että se kuului yli koko kartanon, että Kristiinan oli avattava.
Simon tarttui häneen koettaen saada häntä järkiinsä. — Silloin Ramborg kumartui salamannopeasti ja puri häntä käteen; Simon näki, että Ramborg oli kuin hurjistunut villipeto:
"Se on minun lapseni! Mitä te olette tehneet minun pojalleni?"
"Eihän sinun sisaresi tee Andrekselle muuta kuin hyvää, tiedäthän sinä sen", sanoi Simon; mutta kun hän tarttui uudelleen Ramborgin vyötärykseen, tämä rimpuili vastaan huutaen.
"Tule nyt", sanoi mies silloin ankaralla äänellä: "Ramborg — etkö häpeä — koko palvelusväen nähden —"
Mutta Ramborg kirkui yhä:
"Hän on minun lapseni. Et sinä ollut edes hänen luonaan, kun minä synnytin hänet, Simon", hän huusi, "emme me silloin olleet niin kalliit sinulle —."
"Tiedäthän sinä mikä minut siitä esti", vastasi mies väsyneesti. Simon raastoi vaimonsa alas tupaa kohti, hänen täytyi käyttää väkivaltaa.
Sen jälkeen hän ei uskaltanut poistua tämän luota. Ramborg tyyntyi vähitellen, ja kun ilta tuli, hän taipui kokonaan, ja neidot saivat riisua hänen vaatteensa.
Simon jäi valvomaan. Tyttäret nukkuivat omassa sängyssään, palvelusnaiset hän oli lähettänyt ulos. Kerran kun hän nousi ja lähti liikkeelle, kysyi Ramborg vuoteesta — hänen äänensä ei ollut yhtään uninen — minne hän aikoi mennä.