Siihen aikaan kun hän oli ollut sulhasmies — Gyrd ei itse puhunut paljon omista asioistaan, mutta Simon oli nähnyt kaiken — oli hän ollut niin säteilevän kaunis kasvoiltaan, että Simonista aivan tuntui oudolta. Gyrd oli kertonut nähneensä Helgan jo aikaisemmin, mutta sanoi, ettei hän ollut koskaan puhunut tämän kanssa eikä voinut ajatella, että tämän rikkaat sukulaiset antaisivat niin rikkaan ja kauniin morsiamen hänelle.
Simon oli tuntenut Gyrd Darren nuoruudenaikaisen erikoisen kauneuden ikään kuin kunniaksi itselleen. Hän oli kaunis mieltä ilahduttavalla tavalla — oli kuin kaikkien olisi pitänyt tuntea, että tuossa hienossa ja hiljaisessa nuoressa miehessä asui hyvyys, ylevä mieli, rohkea ja jalo sydän. Niin hän sitten joutui Helga Saksentyttären mieheksi — ja siihen hän näytti hupenevan —.
Harvasanainen hän oli ollut ennenkin — mutta veljekset olivat olleet aina yhdessä, ja Simon puhui tarpeeksi molempien puolesta. Simon oli sukkelasuinen, häntä pidettiin hyväpäisenä ja hän oli hyvä juomingeissa ja leikinlaskussa, metsällä ja kilpa-ajossa. Kaikissa nuorison huvitteluissa oli Simonilla ystäviä kosolta, kaikki yhtä hyviä ja läheisiä. Vanhin veli oli muassa — hän sanoi vähän, mutta hymyili kaunista, vakavaa hymyään, ja se vähä, minkä hän sanoi, oli ikään kuin erikoisen painokasta.
Nyt oli Gyrd Andreksenpoika äänetön kuin lukittu arkku.
Sinä kesänä, jolloin Simon oli palannut kotiin ja sanonut isälleen, että he olivat sopineet Kristiina Lauritsantyttären kanssa siitä, että heitä koskeva sopimus rikottaisiin, hän oli tuntenut Gyrdin ymmärtäneen koko asian kulun: että Simon oli pitänyt morsiamestaan, että hänellä oli jokin syy, jonka tähden hän oli valmis luopumaan oikeudestaan ja että tuo syy oli senlaatuinen, että se kirveli Simonin mieltä. Gyrd oli pyytänyt hiljaa isän antamaan asian raueta. Mutta Simonille hän ei ollut koskaan hiiskunut halaistua sanaa siitä, että hän ymmärsi. Ja Simon tunsi, että jos oli mahdollista pitää veljestä enemmän kuin hän jo piti, sai sen aikaan Gyrdin vaitiolo.
Simon tahtoi olla iloinen ja reipas ratsastaessaan kotiin pohjoista kohti. Tien varrella hän keksi aina jotakin asiaa tuttujen luokse, joita asui pitkin laakson vartta, ja hän käväisi kartanossa, joi ja laski leikkiä — ja ystävät satuloivat hevosensa ja saattoivat häntä seuraavaan taloon, jossa heidän tovereitaan asui. Oli niin keveää ratsastaa nyt kuuran aikaan.
Viimeisen taipaleen hän ratsasti hämärässä. Oluthumala oli haihtunut. Hänen asepalvelijansa olivat vallattomia ja kovaäänisiä — mutta isäntä näkyi käyttäneen jo loppuun koko nauru- ja leikinlaskuvarastonsa — hän oli kai väsynyt.
Sitten hän tuli kotiin. Andres tallusti jäljestä joka paikkaan minne isä meni. Ulvhild pyöriskeli satulan ympärillä tutkien, oliko isä tuonut hänelle tuomisia. Arngjerd kantoi esiin olutta ja ruokaa, kartanon emäntä istuutui viereen hänen syödessään, tarinoi ja kysyi uutta. Lasten mentyä levolle otti Simon Ramborgin polvelleen, kertoi terveiset ja tuttujen ja sukulaisten kuulumiset.
Hänestä olisi ollut häpeällistä ja miehuutonta, jollei hän olisi ollut tyytyväinen oloihinsa.
* * * * *