Seuraavana päivänä Simonin istuessa Sæmundin tuvassa toi Arngjerd sinne ruokaa hänelle. Simon ajatteli, että samapa tuo taisi olla vaikka puhuisi Arngjerdille heti kosijasta, kun he nyt olivat kahden, ja niin hän kertoi tyttärelleen mitä oli keskusteltu Eikenin miesten kanssa.
Totta on, ettei Arngjerd ole kaunis, ajatteli isä — hän katsoi nuoreen tyttöön tämän seisoessa hänen edessään. Arngjerd oli lyhyt ja leveärakenteinen, ja kasvot olivat matalat, karkeat ja huonoväriset; likaisenkellertävä tukka oli epätasainen; se riippui kahtena paksuna palmikkona selkää pitkin, mutta otsalla se hajaantui ja tahtoi työntyä silmille, ja hänelle oli tullut tavaksi pyyhkiä sitä syrjään alinomaa.
"Käyköön kuten te tahdotte, isä", sanoi hän yksivakaisesti Simonin puhuttua loppuun.
"Tiedän, että sinä olet hyvä lapsi, mutta mitä itse arvelet asiasta?"
"En arvele sitä enkä tätä omasta puolestani. Päättäkää te, rakas isä."
"Asia on niin, Arngjerd, että mielelläni soisin sinun kulkevan vapaana vielä jonkun vuoden — vapaana lapsista ja huolista ja edesvastuusta — kaikesta tuosta mikä joutuu naisen eteen naimisiin mentyä. Mutta ehkäpä sinä toivot omille oloillesi ja itsenäiseksi emännäksi —?"
"Minun takiani on turha kiirehtiä", sanoi tyttö vetäen suutaan hymyyn.
"Jos sinä joutuisit Eikeniin vaimoksi, olisivat rikkaat sukulaisesi aivan vieressäsi — paljas on veljetön pohja", sanoi Simon ja lisäsi nopeasti ja hiukan hämillään huomatessaan Arngjerdin silmissä salaisen pienen rävähdyksen: "Tarkoitin Gyrdiä, setääsi."
"Ymmärrän, ettette tarkoittanut sukulaistani Helgaa", vastasi Arngjerd, ja sitten molemmat nauroivat.
Simonin mieli lämpeni kiitollisuudesta Jumalaa ja Neitsyt Maariaa ja
Halfridia kohtaan, joka oli saanut hänet tunnustamaan tämän lapsen.
Kun he joutuivat nauramaan yhdessä, kuten nyt, hän ei tarvinnut muuta
todistusta isyydestään.