Simon nousi ja pudisti Arngjerdin hihasta jauhoa, joka oli tarttunut siihen. "Entäs sulhanen — mitä hänestä pidät?" kysyi isä.
"Kyllä minä pidän hänestä, minkä häntä olen nähnyt — eihän sitä tarvitse uskoa kaikkia puheita —. Mutta päättäkää te, isä —"
"Olkoon siis niin kuin minä olen sanonut. Aasmund ja Grunde odottakoot jonkun aikaa, ja jos he sitten vielä pysyvät tarjouksessaan, kun sinä olet tullut vähän vanhemmaksi, niin —. Mutta sinun tulee tietää, tyttäreni, että saat itse päättää naimisestasi, jos vähääkään ymmärrät omaa parastasi. Ja onhan sinulla ymmärrystä, Arngjerd —"
Simon otti häntä vyötäisiltä. Tytär punastui isän suudellessa häntä — ja Simon muisti, että taisi olla pitkä aika siitä, kun hän viimeksi oli tehnyt näin. Muuten hän ei ollut niitä miehiä, jotka olisivat pelänneet pyöräyttää vaimoaan vyötäisistä ja peuhata lastensa kanssa. Mutta se tapahtui aina kuin leikillä — ja Arngjerd —. Simon tuli äkkiä ajatelleeksi, että tämä nuori tytär oli varmaan ainoa ihminen Formossa, jonka kanssa hän joskus saattoi puhua vakavasti.
* * * * *
Hän nousi, veti tukon pois eteläseinässä olevasta kolosta ja katsoi tuon pienen aukon kautta laaksoon. Ilmassa tuntui etelätuulen henki, ja suuria harmaita pilviä vyöryi alhaalta, missä tunturit yhtyivät sulkien näköpiirin. Kun auringonsäde pääsi niiden läpi, loistivat kaikki värit sanomattoman kirkkaina. Suojailma oli nuollut pois harmaan kuuran — maat olivat jälleen ruskeat ja kuusimetsä mustansininen — ja ylinnä kukkuloilla, missä paljaiden kallioiden jäkälä ja sammal-alue alkoi, paistoi valo kullankarvaisena.
Simonista tuntui kuin hän olisi saanut outoa voimaa syystuulen ja laakson vaihtuvan valon tarkkaamisesta. Jos nyt tuli oikea Helkamessun-suoja, saataisiin myllyvettä jokiin ainakin jouluun asti. Ja silloin hän voi lähettää miehet tunturille keräämään sammalta. Oli ollut niin kuiva syksy — Laagenin vesi virtasi vähiin kuivuneena ja matalana keltaisen hiekan ja kalpeiden kivien välissä.
Täällä pohjoislaaksossa oli vain Jørundgaardilla ja pappilalla oma mylly joessa. Hän ei halunnut jauhattaa heidän myllyissänsä — sinne veisi jo muutenkin koko laakso viljansa jauhettavaksi. Sillä Sira Eirik otti myllyveroa. Ja ihmisten mielestä hän sai liian tarkan selon heidän viljoistansa — hän oli hyvin ahne kymmenysten keräämisessä. Lauritsa oli aina antanut kaikkien jauhaa myllyssään maksuttomasti, ja Kristiina tahtoi, että tuo tapa säilyisi edelleen.
Kun hänen ajatuksensa vain hipaisivatkin Kristiinaa, alkoi hänen sydämensä väristä kipeästi ja jännittyneesti.
Oli Simonin- ja Judaksenmessun aattopäivä; silloin hänen oli aina ollut tapana käydä synnintunnustuksella. Itseään tutkiakseen, paastotakseen ja rukoillakseen hän nytkin istui tässä Sæmundin-tuvassa, miesten puidessa viljaa.