Pian hän syntinsä muisti — hän oli kironnut, valhetellut, kun ihmiset kysyivät semmoista, joka ei heihin kuulunut, ja ajanut hirveä vielä kauan sen jälkeen, kun oli nähnyt auringon asemesta lauantaipyhän alkaneen, sekä metsästellyt sunnuntai-aamuna, kun laakson kansa oli messussa.
Siitä, mitä oli tapahtunut nyt viimeksi pojan ollessa sairaana, ei hän uskaltanut mainita. Ensi kertaa elämässään hän nyt, joskin vastahakoisesti, salasi tietyn synnin rippi-isältään.
Hän oli pohtinut asiaa paljon ja kärsinyt siitä sydämessään. Se taisi kuulua pääsynteihin — hän oli harjoittanut noituutta tai suorastaan houkutellut toisen siihen —.
Ei hän osannut sitä katuakaan — ajatellessaan, että ilman sitä olisi hänen poikansa luultavasti maannut maan povessa nyt. Mutta hän oli peloissaan ja masentunut — ja koetti saada selville, oliko lapsi muuttunut siitä. Ei hän ollut voinut huomata mitään erikoista —.
Hän tiesi monille linnuille ja villeille eläimille saattavan käydä niin, että jos ihmiskäsi oli liikutellut niiden munia tai poikasia, eivät vanhemmat enää huolineet niitä omikseen, vaan hylkäsivät jälkeläisensä. Ihminen, joka oli saanut järjen lahjan Jumalalta, ei voinut tehdä siten ja hänelle oli ennemminkin käynyt niin, että kun hän nyt koski poikaansa, tuntui hänestä siltä kuin hän ei olisi uskaltanut laskea tätä enää käsistään, niin araksi hän oli tullut Andreksen suhteen. Mutta samalla hän tajusi miksi kastamattomat, järjettömät luontokappaleet tunsivat sellaista kauhua poikasiaan kohtaan, kun niitä oli liikuteltu. Hänestäkin tuntui siltä kuin hänen lapsensa olisi ollut jollakin tapaa saastutettu.
Mutta sittenkään hän ei katunut — eikä toivonut sitä tapahtumattomaksi. Hän toivoi vain, että sen olisi toimittanut joku toinen eikä Kristiina.
— Arngjerd tuli sisään — hän kysyi erästä avainta: Ramborg luuli sen jääneen Simonille viime käyttämisen jälkeen.
Talousasiat menivät yhä enemmän sekaisin. Simon muisti, että hän oli antanut avaimen takaisin vaimolleen; se oli tapahtunut jo ennen hänen lähtöään etelään. Kaipa minä sitten sen löydän, tuumi Arngjerd.
Hän hymyili niin kauniisti — ja hänellä oli viisaat silmät — ei hän ollut niin rumakaan sentään, ajatteli isä. Ja Arngjerdin tukka oli kaunis, kun hän levitti sen hajalleen juhlina ja pyhinä; se oli vaalea ja paksu.
Erlendin äpärätytär oli ollut kaunis — siitä lähti koko tuosta kauneudesta pelkkää onnettomuutta.