Mutta Erlendin tyttären äiti oli ollut kaunis ja korkeasukuinen nainen. Erlend ei varmaan olisi vilkaissutkaan Arngjerdin äidin kaltaiseen ihmiseen. Erlend oli astunut ylpeänä rataansa maailmassa — ja ihanat ylhäiset rouvat ja neidot olivat seisoneet rivissä tarjoten hänelle lempeä ja seikkailuja.
Hänen oma ainoa tämänlaatuinen syntinsä — kuninkaan kartanon aikaisia poikamaisia kepposia hän ei laskenut miksikään — olisi voinut olla loistavampi, kun hän kerran oli joutunut loukkaamaan hyvää ja arvokasta vaimoaan. Ei hän ollut katsonut liikoja koko Jorunnia — hän ei edes muistanut, miten hän ensin oli joutunut liian lähelle tätä. Hän oli liikkunut paljon ystävien ja tuttavien luona sinä talvena, ja kun hän palasi vaimonsa taloon, istui neito odottamassa ja katsoi, että hän pääsi sänkyyn tuottamatta tulenvaaraa.
Sen kummempi se seikkailu ei ollut.
— Eikä hän siis ollut ansainnut edes sitä, että tuosta lapsesta sukeutui niin hyvätapainen ja että hän oli isälleen niin suuri ilo. Eikä hänen sopinut lainkaan ajatella tämmöisiä asioita valmistautuessaan parastaikaa rippiin.
* * * * *
Sataa tuhuutteli, kun Simon tuli pimeässä kotiin päin Romundgaardista. Hän oikaisi poikki pellon. Päivän viimeisessä kalpeassa valossa häämötti sänki vaaleana ja märkänä. Vanhan saunan seinän luona loisti jotakin valkoista maassa. Simon lähti tarkastamaan mitä se oli. Siinä olivat ranskalaisen vadin palaset, saman joka oli mennyt rikki keväällä. — Lapset olivat leikkiessään latoneet palaset kivilaatalle, joka oli asetettu kahden toisen kiven päälle. Simon töytäisi sitä kirveellään ja kaasi leikkipöydän —.
Hän katui samassa tekoaan. Mutta hän ei kärsinyt, että mikään johti hänen mieleensä tuon illan.
Helpottaakseen hiukan tuntoaan salaamansa synnin johdosta hän oli kertonut Sira Eirikille unistaan. Oli se tapahtunut senkin vuoksi, että hänen oli täytynyt keventää sydäntään edes siitä. Hän oli jo ollut lähtemäisillään — kun hän äkkiä tunsi, että hänen täytyi saada puhua siitä. Tuo vanha puolisokea pappi oli sitäpaitsi ollut hänen hengellinen isänsä enemmän kuin kaksitoista vuotta. Ja niin hän oli palannut ovelta ja polvistunut uudelleen Sira Eirikin eteen.
Pappi istui liikkumatta, kunnes Simon oli puhunut puhuttavansa. Sitten hän sanoi — ja tuo vanha, voimakas ääni kaikui verhottuna pimeästä lausuen, ettei se ollut synti. Jokaisen taistelevan kirkon jäsenen täytyi tulla koetelluksi kamppailussa vihollisen kanssa; siksi sallii Jumala kiusattavan miestä monenlaisilla kiusauksilla. Siihen asti kun mies ei heitä aseitaan — siihen asti kun hän ei petä kuninkaansa lippua ja tietoisesti suostu näkyihin, joita epäpuhdas henki loihtii hänen eteensä — siihen asti eivät synnilliset mielikuvittelut ole syntiä —.
"En suostu!" Simonia kainostutti, kun hän kuuli oman äänensä.