Simon ei ollut malttanut olla kertomatta vaimolleen, kuinka kauniisti Arngjerd oli taipunut hänen naimaehdotukseensa. Mutta ei hän ollut tarkoittanut sitä jørundgaardilaisten kuultavaksi. Ei se ollut Ramborgin tapaistakaan — Simon tiesi, ettei Ramborg pitänyt Erlendistä. Häntä ei miellyttänyt se, että vaimo oli kertonut asiasta eikä myöskään se, että Ulvhild näytti pitävän paljon Erlendistä — hän, kuten kaikki naisenpuolet.
Hän meni tervehtimään Kristiinaa; tämä istui uunin vierusnurkassa Andres sylissään. Poika oli ruvennut pitämään tädistään tämän hoitaessa häntä toipumisaikana syksyisen taudin jälkeen.
Simon käsitti, että heillä oli asiaa hänelle, koska Erlend oli mukana näin aivan odottamatta. Hän ei kuluttanut liioin Formon kynnyksiä. Simonin täytyi tunnustaa Erlendin suoriutuvan ihmeteltävän hyvin vaikeasta asemastaan — kun heidän välinsä olivat semmoiset kuin olivat. Erlend väisti häntä niin paljon kuin suinkin, mutta he kävivät toisissaan silloin tällöin, jottei olisi päästy juoruamaan sukulaisten välisestä epäsovusta, ja he esiintyivät silloin mitä parhaina ystävinä; Erlend oli hiljainen ja pidättyvä heidän tavatessaan, mutta osasi sentään olla luonteva ja vapaa.
Kun ruoka oli kannettu pöytään ja olut tuotu esiin, ilmoitti Erlend asiansa:
"Taidat ihmetellä asiaani, Simon — olemme tulleet kutsumaan sinua ja
Ramborgia häihin —"
"Nyt sinä lasket leikkiä? Eihän sinun talossasi ole ketään naimaikäistä?"
"Miten asian ottaa. Ulf Haldorinpoika aikoo naida —"
Simon läimäytti reisiään:
"No johan tässä nyt taitavat vetohärätkin ruveta poikimaan!"
"Älä sano Ulfia vetohäräksi", sanoi Erlend nauraen. "Sehän siinä on paha, että mies on ollut liian kuumaverinen —"