"Älähän nyt, Kristiina. Minä olen aina pitänyt Ulfista — teen tämän mielelläni." Hän tahtoi ottaa pojan Kristiinalta, mutta poika oli olevinaan ja potki isää pienillä paljailla jaloillaan nauraen ja puristautuen tätiinsä.
Simon kuunteli noiden kahden lepertelyä istuessaan puhellen Erlendin kanssa Ulfin raha-asioista. Poika herahti nauramaan vähän väliä — Kristiina osasi niin paljon lasten loruja ja leikkejä ja nauroi hänkin hyrisevää, pehmeää kurkkunaurua. Kerran, kun Simon vilkaisi sinne, hän oli tehnyt sormistaan jonkunlaiset kieruportaat, ja Andreksen sormet olivat ihmisiä, jotka kiipesivät niitä ylös. Viimeinkin hän sai pojan kätkyeen ja istuutui Ramborgin viereen. Sisaret puhelivat keskenään kuiskaillen.
* * * * *
Totta se oli, tuumi Simon makuulle mentyään, hän oli aina pitänyt Ulfista. Ja tuon Oslossa vietetyn talven jälkeen, jolloin he olivat yhdessä taistelleet Kristiinan auttamiseksi, hän oli tuntenut jonkinlaisen ystävyydentunteen sitovan häntä tuohon mieheen. Hän ei ollut milloinkaan pitänyt Ulfia muuna kuin vertaisenaan, ritarin poikana — ja tämän oikeudeton asema isänsä suvussa siitä syystä, että hän oli siitetty huoruudessa, sai aikaan vain sen, että Simon oli sitäkin hellävaraisempi seurustellessaan hänen kanssaan — jossakin hänen oman sydämensä sopukassa eli alati rukous Arngjerdin menestyksen puolesta. Mutta muuten tämä ei ollut mikään kaunis juttu — tuo puolivanha mies ja toisaalta kokematon lapsi. — Vaikka eihän se häneen kuulunut, että Jardtrud Herbrandintytär oli erehtynyt käydessään käräjillä kesällä — Simon ei ollut sukua heille, ja Ulf oli hänen lankonsa lähisukulainen.
Ramborg oli pyytämättä tarjoutunut auttamaan Kristiinaa ruokapöydässä häissä. Se oli Simonista hyvin tehty. Tarpeen vaatiessa osoitti Ramborg aina minkälaisen kodin tytär hän oli. Hyvä hän oli, ei siitä päässyt mihinkään.
V
Päivää jälkeen Katrinmessun piti Erlend Nikulauksenpoika sukulaisensa häät erittäin komeasti. Paljon arvokasta väkeä oli koolla. — Simon Darre oli huolehtinut siitä; hän ja hänen vaimonsa olivat hyvin suositut kaikkialla. Molemmat Olavinkirkon papit olivat siellä, ja Sira Eirik siunasi talon ja aviovuoteen — tätä pidettiin suurena kunniana, sillä Sira Eirikin ei enää ollut tapana suorittaa muuta kuin messut suurina pyhinä ja joskus muita toimituksia vanhimmille rippilapsilleen. Simon Darre luki ääneen Ulfin hää- ja huomenlahjasopimuksen, Erlend piti kauniin pöytäpuheen sukulaisilleen ja Ramborg Lauritsantytär toimi apuna tarjoilussa yhdessä sisarensa kanssa ja oli myös pukemassa morsianta ylistuvassa.
Sittenkään ei syntynyt oikeata iloa näissä häissä. Morsian oli vanhaa arvossapidettyä ja tunnettua sukua; hänen sukulaisensa ja kulmakuntalaisensa eivät voineet katsoa hänen saaneen vertaistaan; olihan hän joutunut ulkokuntalaiselle ja lisäksi miehelle, joka palveli toisen, joskin sukulaisensa kartanossa. Ulfin syntyperä — ritarin ja rikkaan miehen äpäräpoikana — ei enempää kuin hänen sukulaisuutensa Erlend Nikulauksenpoikaan ollut Herbrandinpojista kovin kunniakas.
Ei morsian itsekään ollut tyytyväinen asiain tilaan. Kristiina oli aivan onnettoman näköinen puhuessaan tästä Simonille tämän käväistessä asialla Jørundgaardissa muutamia viikkoja häiden jälkeen. Jardtrud pyyteli lakkaamatta, että Ulf suostuisi muuttamaan tilalleen Skauniin — hän oli sanonut itkien Kristiinan kuullen ettei hän tiennyt mitään sen kamalampaa kuin että hänen lapsensa syntyisi rengin poikana. Ulf ei ollut vastannut tähän mitään. Vastanaineet asuivat siinä rakennuksessa, jota kutsuttiin neuvosmiehen tuvaksi Jon Einarinpojan mukaan, joka oli asunut siinä ennen kuin Lauritsa osti koko Laugarbrun ja muutti hänet sinne. Mutta tuo nimi ei ollut Jardtrudin mieleen. Ja häntä harmitti, että hänen lehmiensä täytyi olla Kristiinan navetassa —. hän pelkäsi sitäkin, ettei vain kukaan luulisi häntä Kristiinan palveluspiiaksi. Eihän se ollut kovin ihmeellistä, tuumi Kristiina — heidän täytyi rakennuttaa eri navetta neuvosmiehentuvan viereen, ellei Ulf lähtenyt vaimonsa kanssa Skauniin. Mikä olisi kenties ollut parasta — hän ei ollut enää niin nuori, että olisi voinut vaikeuksitta muuttaa elintapaansa; ehkä hänen elämänsä kävisi helpommaksi uudessa paikassa.
Simon ajatteli, ettei Kristiina tainnut olla aivan väärässä. Eikä Ulfista pidetty koko laaksossa. Hän pilkkasi kaikkea täkäläistä. Hän oli oivallinen ja aikaansaapa tilanhoitaja, mutta tottumaton moniin tämän seudun oloihin — muun muassa hän jätti syksyllä eloon suuremman karjan kuin minkä tämän puolen elannolla jaksoi elättää talven yli — ja kun lehmät kuolivat tai hänen sittenkin täytyi tappaa osa nääntynyttä karjaa, hän oli suutuksissaan ja sanoi, ettei hän ollut tottunut sellaisiin töllintapoihin, että eläimiä täytyi ruokkia kaarnalla jo Paavalinmessusta asti.