Simonin mieleen juolahti, kun hän näki Ramborgin laskevan kätensä Erlendin kaulalle, että hänkin saattoi tehdä samoin vaimonsa sisarelle. Mutta hän tunsi, ettei hän kuitenkaan voinut. Eihän hänen tapanaan ollut muutenkaan ollut suudella sukulaisvaimoja — äiti ja sisaret olivat nauraneet hänelle vasten silmiä hänen koetettuaan tuota konstia siihen aikaan, jolloin hän oli palannut kotiin hovipalveluksesta.
Formon joulukesteissä asetti Ramborg Ulf Haldorinpojan nuoren vaimon istumaan kunniakkaalle paikalle pöydän yläpäähän ja osoitti sekä Ulfille että tämän vaimolle morsiusparille kuuluvaa kunnioitusta. Ja kun Jardtrud sai lapsen, hän lähti tämän avuksi Jørundgaardiin.
Se tapahtui kuukausi joulun jälkeen — kaksi kuukautta ennen määräaikaa, ja poika syntyi kuolleena. Silloin Jardtrud puhui rumia sanoja — jos hän olisi arvannut käyvän tällä lailla, ei hän olisi ollenkaan mennyt naimisiin Ulfin kanssa. Mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi.
Ulf Haldorinpojan mieltä ei tiennyt kukaan — hän oli aivan vaiti.
* * * * *
Puolipaaston edellisellä viikolla ratsastivat Erlend Nikulauksenpoika ja Simon Andreksenpoika yhdessä Kvamiin. Muutamia vuosia ennen kuolemaansa oli Lauritsa yhdessä parin muun isännän kanssa ostanut sieltä pienehkön kartanon; suku tahtoi nyt lunastaa sen takaisin itselleen, mutta oli kysymyksenalaista, oliko myynti aikoinaan tapahtunut oikealla tavalla ja kaikkien lain määräysten mukaan. Lauritsan perintöä jaettaessa oli tämä ynnä pari pienempää tilaa, joiden omistuksesta saattoi syntyä käräjäasia, jätetty koskematta, ja sisaret olivat tasanneet niistä karttuvat tulot. Siksi lähtivät nyt Lauritsan molemmat vävyt ajamaan asiaa vaimojensa puolesta.
Oli tullut sangen paljon väkeä koolle, ja koska tilanhaltijan vaimo ja lapset makasivat sairaana tuvassa, täytyi miesten tyytyä pitämään kokoustaan vanhassa vajassa, joka oli kartanon laidassa. Se oli hyvin ränsistynyt ja laho, eivätkä miehet riisuneet nahkavaippojaan yltään. Jokaisella oli aseensa aivan käden ulottuvilla ja miekka vyöllä — kenenkään ei tehnyt mieli jäädä taloon kauemmaksi aikaa kuin oli pakko. Mutta jotakin haukattavaa heidän kuitenkin täytyi saada ennen lähtöään, ja puolipäivän aikaan, kun asia oli saatu ajetuksi loppuun, miehet ottivat esiin eväänsä ja istuivat penkille eväsreppu sylissään tai edessään lattialla — vajassa ei ollut pöytää.
Kvamin seurakuntapapin puolesta puhui hänen poikansa Holmgeir Moiseksenpoika. Tämä oli huolimaton ja epäluotettava nuori mies, josta ei pidetty. Mutta hänen isänsä oli erittäin kunnioitettu ja hänen äitinsä oli ollut hyvin hyväsukuinen; Holmgeir oli sitä paitsi iso, vankkarakenteinen mies, kiivas ja riidanhaluinen; siksi kukaan ei tahtonut joutua suukopuun tämän papinpojan kanssa — vaikka hän monien mielestä oli hupaisa ja sukkelasanainen.
Simon ei tuntenut häntä paljoa eikä pitänyt hänen näöstään. — Holmgeirillä oli pitkulaiset, kalpeat, kesakkoiset kasvot ja lyhyt ylähuuli, joten hänen suuret keltaiset etuhampaansa kiiluivat kuin rotalla. Mutta Sira Moises oli ollut Lauritsan ystävä, ja ennen kuin hänen isänsä otti hänet lapsekseen, oli poika ollut kasvatettavana Jørundgaardissa, puoleksi palvelijana, puoleksi ottopoikana. Siksi Simon oli aina kohdellut Holmgeir Moiseksenpoikaa ystävällisesti.
Holmgeir oli nyt vierittänyt pölkyn lieden ääreen ja istui pistellen evästä — rastaspaistin ja läskin kappaleita — tikarinsa kärkeen, lämmitellen niitä tulella. Hän oli ollut sairas ja saanut kahden viikon paastovapauden, kertoi hän toisille, jotka pureksivat leipää ja kuivattua kalaa Holmgeirin ruoan hajun kutkuttaessa heidän nenäänsä.