Simon oli huonolla tuulella — hän ei osannut olla oikein vihoissaankaan, mutta oli jollakin tapaa nolo ja myrryksissä. Koko omaisuusjuttu oli sekava, ja sopimuskirjat, jotka hän oli saanut haltuunsa appiukon kuoltua, harmillisen huonosti kirjoitetut; kotoa lähtiessään hän oli kuitenkin uskonut päässeensä niistä tolkulle vertaamalla niitä toisiin samanlaisiin. Mutta kuullessaan nyt tässä kokouksessa toisten todistelut ja nähdessään muutkin sopimuskirjat hän huomasi, ettei hänen kantansa pitänyt paikkaansa. Mutta toisista miehistä ei myöskään kukaan saanut parempaa selvää asiasta — ei edes lääninherran lääninvouti, joka myös oli läsnä. Alettiin arvella, että asia oli vietävä käräjille. Silloin Erlend odottamatta puuttui puheeseen ja pyysi saada nähdä sopimuskirjat.
Hän oli siihen asti istunut kuunnellen, melkein syrjäisen tavoin. Nyt hän luki tarkasti läpi jokaisen kirjoituksen, muutamat moneen kertaan. Sitten hän teki selkoa asian laidasta, lyhyesti ja selvästi — niin ja niin kuuluivat lakikirjan sanat ja siten ne selitettiin; kirjojen kömpelöt ja epäselvät käänteet tarkoittivat sitä ja sitä; jos asia joutuisi käräjille, se saisi sellaisen tai sellaisen ratkaisun. Tämän jälkeen hän ehdotti ratkaisua, johon entiset omistajat saattoivat olla tyytyväiset, mutta joka ei ollut varsin epäedullinen nykyisillekään isännille.
Hän nousi seisomaan puhuessaan, vasen käsi keveästi miekankahvalla ja sopimuskirjapakka huolettomasti oikeassa. Hän esiintyi niin kuin olisi ollut kokouksen johtaja — mutta Simon huomasi, ettei hän tiennyt sitä itse. Näin hän oli tottunut seisomaan ja puhumaan pitäessään lääninkäräjiä alueellaan — ja kun hän kääntyi toisten puoleen kysyen, olivatko he ymmärtäneet hänen selityksensä ja eivätkö he olleet samaa mieltä, se tapahtui aivan kuin todistajia kuulusteltaessa — ei epäkohteliaasti, mutta kuitenkin siten kuin hänen asiansa olisi ollut kysyä ja toisten vastata. Lopetettuaan puheensa hän ojensi kirjoitukset lääninvoudille, ikään kuin tämä olisi ollut hänen palvelijansa, ja istuutui; toisten sitten neuvotellessa ja Simoninkin sanottua sanansa asiasta Erlend kyllä kuunteli, mutta aivan kuin hän itse olisi ollut ulkopuolella asian. Hän vastasi lyhyesti, selvästi ja osuvasti, kun joku kääntyi hänen puoleensa — raapien samalla kynnellään pois rasvatahroja, joita oli tullut hänen rintamukseensa, oikaisten vyötään, vedellen hansikkaitaan käsiensä välissä ja näyttäen odottavan hiukan kärsimättömästi neuvottelun loppumista.
Toiset suostuivat Erlendin ehdottamaan sopimukseen, johon Simon saattoi olla jotakuinkin tyytyväinen; hän olisi tuskin voittanut mitään asian viemisellä käräjiin.
Mutta hän oli tullut huonolle tuulelle. Hänestä oli itsestäänkin lapsellista harmitella sitä, että lanko oli ymmärtänyt asian, mutta hän ei. Olihan luonnollista, että Erlend tunsi paremmin lain ja osasi selittää epäselvät paikat, kun hän oli vuosikausia saanut virkansa puolesta tutkia ja selvitellä ihmisten riita-asioita: eilen illalla Jørundgaardissa puhuessaan Simonin ja Kristiinan kanssa tästä kokouksesta ei Erlend ollut ilmaissut mitään kantaa — hän oli varmaan kuunnellut vain toisella korvalla. Erlendin täytyi olla laintuntevampi kuin tavalliset talonpojat, niin oli laita — mutta oli kuin ei laki olisi ollenkaan koskenut häntä itseään hänen istuessaan siinä ohjaamassa toisia välinpitämättömän ystävällisesti — Simonilla oli se tunne, ettei Erlend ollut milloinkaan pitänyt lakia ojennusnuorana omassa elämässään.
Ja sitten oli niin outoa, että hän saattoi tuolla tapaa nousta puhumaan yhtäkkiä ollenkaan hämmentymättä. Täytyihän hänen tuntea, että se johtaisi kaikkien ajatukset siihen, kuka ja mikä hän oli ollut ennen ja mikä hänen asemansa oli nyt. Simon tunsi kaikkien ajattelevan sitä, — useita kai närkästytti koko mies, joka ei ollut milloinkaan välittänyt ottaa selvää siitä mitä ihmiset ajattelivat hänestä.
Mutta kukaan ei sanonut mitään. Ja kun kylmästä värjöttävä kirkonmies, joka oli tullut lääninvoudin mukana, oli istuutunut penkille ja ottanut kirjoitusvehkeet polvelleen, hän kysyi vähän väliä Erlendin neuvoa, ja Erlend saneli hänelle nyplien oljenkortta, jonka hän oli nostanut lattialta ja jota hän nyt punoi pitkien ruskeiden sormiensa ympärille palmikoiden siitä sormusta. Kun kirkonmies oli saanut valmiiksi sepustuksen, hän ojensi vasikannahan Erlendille; tämä heitti olkisormuksen tuleen, otti kirjoituksen ja luki puoliääneen:
"Jokaiselle, joka tämän kirjoituksen näkee tai kuulee, lähetämme me Simon Andreksenpoika, Formon herra, Erlend Nikulauksenpoika, Jørundgaardin herra, Vidar Steininpoika, Klaufastadin herra, Ingemund ja Toraide Bjørninpojat, Bjørn Ingemundinpoika, Lundarin herra, Alf Einarinpoika ja Holmgeir Moiseksenpoika tervehdyksen Herrassa ja —. Onko vaha valmiina?" kysyi hän kirkonmieheltä sormiaan puhallellen. "Olkoon täten tiedoksiannettu, että vuonna tuhat ja kolmesataa ja kolmekymmentäkahdeksan jälkeen Herramme Kristuksen syntymän, perjantaina ennen puolipaaston sunnuntaita, päätimme me Granheimissa, Kvamin seurakunnassa…"
— Voimme ottaa pöydäksi arkun, joka on ulkona porstuassa, Alf, kääntyi hän sanomaan lääninvoudille ja ojensi kirjeen takaisin kirjoittajalle.
Simon muisti millainen Erlend oli ollut liikkuessaan vertaistensa parissa pohjoisessa. Varma ja kursailematon, kuten hän oli nytkin — vallaton ja suorasuinen — mutta hänessä oli ollut lisäksi jotakin mairittelevaa: hän ei ollut silloin välinpitämätön siitä, mitä ne, joita hän piti säätyisinään ja sukulaisinaan, ajattelivat hänestä. Hän oli päinvastoin oikein koettelemalla koettanut saavuttaa suosiota siellä.