Simon tunsi äkkiä kylmänkatkerin mielin yhteenkuuluvaisuutensa näihin laakson talonpoikiin, joita Erlend ei pitänyt senkään vertaa arvossa, että olisi viitsinyt ottaa selvää, mitä he ajattelivat hänestä. Erlendin tähden oli hänestäkin tullut talonpoika — hänen tähtensä hän oli eronnut rikkaiden ja mahtavien parista. Kelpasihan hänen olla Formon rikas isäntä — mutta hän ei voinut unohtaa, että hän oli jättänyt vertaisensa, heimonsa ja nuoruudenystävänsä siksi, että hänen oli täytynyt kiertää kerjuulla näiden joukossa ja ettei hän sen vuoksi iljennyt enää näyttäytyä heidän parissaan — ei, hän ei tahtonut ajatella sitä. Tämän lankonsa vuoksi hän oli melkein luopunut kuninkaastaan ja henkivartion piiristä. Hän oli ilmaissut itsensä Erlendille niin, että sitä oli kuolemaa katkerampi muistella. Ja Erlend oli häntä kohtaan sellainen kuin ei hän olisi ymmärtänyt mitään eikä muistanut mitään. Tuo mies vähätteli sitä, että oli tuhonnut toisen miehen elämän.
Erlend puhutteli häntä samassa.
"Meidän on aika lähteä matkaan, Simon, jos mieli kotiin tänä iltana — minä käyn katsomassa hevosia." — Simon nosti silmänsä, ja hänessä heräsi outo, ilkeä vastenmielisyyden tunne, kun hän katsoi toisen pitkää, komeaa vartta. Viitanhupun alla oli Erlendillä pieni musta päänmuotoinen silkkilakki, joka sidottiin leuan alta — nuo kapeat, tummat kasvot vaaleansinisine, syvällä otsan varjossa piilevine suurine silmineen näyttivät vieläkin nuoremmilta ja hienommilta sen sisällä. "— Sido sinä kiinni minun reppuni sillä aikaa", sanoi hän ovelta ulos lähtiessään.
Toiset miehet jatkoivat puhetta kokousasiasta. Oli outoa, että Lauritsa oli jättänyt tämän asian näin huonolle selvitykselle, tuumi joku; se mies tiesi tavallisesti mitä teki — hän oli kokenein kaikista laakson miehistä maan ostoa ja myyntiä koskevissa kysymyksissä.
"Minun isäni siihen on syynä", lausui Holmgeir Papinpoika. "Hän sanoi itse aamulla, että jos hän olisi kuunnellut Lauritsaa, olisi kaikki nyt ollut selvä kuin päivä. Mutta tiedättehän te millainen Lauritsa oli tämmöisissä asioissa — hän oli aina pappeja kohtaan myöntyisä ja lauhkea kuin lammas."
"Mutta oman etunsa oli Lauritsa sentään tavallisesti osannut katsoa", virkahti joku.
"Niin hän kai luulikin tekevänsä kuullessaan papin neuvoa", sanoi Holmgeir nauraen, "saattaa se olla viisasta ajallisissakin asioissa — jollei vilkuile palaa, johon kirkko on iskenyt silmänsä."
Kumman hurskas Lauritsa vain oli ollut, arveli Vidar — ei hän ollut koskaan säälinyt maata eikä karjaa, kun oli kysymys kirkosta ja vaivaisista.
"Aivan niin", sanoi Holmgeir mietteissään. "Jos minä olisin ollut yhtä rikas, olisin kai minäkin uhrannut jonkin verran sieluni pelastukseksi. Mutta en minä olisi viitsinyt hajottaa omaisuuttani molemmin käsin, kuten hän teki, ja palata kuitenkin aina silmät punaisina ja posket valkoisina papin luota synnintunnustukselta — vaikka Lauritsa ripitti itsensä kerran kuukaudessa —."
"Katumuksen kyyneleet ovat pyhän hengen kaunis armolahja, Holmgeir", sanoi vanha Ingemund Bjørninpoika, "autuas se, joka osaa itkeä syntejään tässä elämässä, sillä hän pääsee helpommalla tulevassa —"