Aurinko oli jo harjun takana, ilta oli harmaansävyinen, mutta ei ollut vielä pimeä. He ratsastivat puron reunaa, läpi koivulehdon, joka oli vielä pörhöisempi kuurasta kuin muu metsä, ilmassa oli niin raaka kylmän usva täällä alempana laaksossa, että aivan henkeä salpasi. Erlend valitti kärsimättömästi pitkiä pakkasia ja kylmyyttä, jossa heidän nyt täytyi ratsastaa kotiin.
"Ethän sinä vain ole palelluttanut kasvojasi, lanko?" hän kurkisti huolestuneesti Simonin hupun sisään. Simon hieroi kasvojaan — ei hän ollut palelluttanut niitä, mutta hiukan kalpea hän oli istuessaan ratsunsa selässä. Se ei kaunistanut häntä, sillä hänen isot, lihavahkot kasvonsa olivat hyvin ahavoituneet ja punertavat, ja kalpeus levisi harmaina läiskinä pitkin ihoa, tehden sen ikään kuin likaisen väriseksi.
"Oletko nähnyt ennen miehen luovan lantaa miekalla", sanoi Erlend — hän purskahti nauruun, kurottautui etukumaraan satulassa ja matki Alfin liikkeitä. "Näin Alf tekee — on siinäkin lääninvouti! Sinun olisi pitänyt nähdä Ulfin leikkivän miekalla, Simon — Herra varjele!"
Leikkivän — nyt hän oli nähnyt Erlend Nikulauksenpojan siinä leikissä. Yhä uudelleen ja uudelleen hän näki itsensä ja toiset miehet miekkasilla lieden luona; se oli käynyt niin nopeaan kuin puiden hakkuu ja heinän viskaus talonpojalta — hän näki Erlendin joustavan, nuolena suihkavan hahmon toisten keskellä, hänen tarkan katseensa, varman kätensä, hänen hyppynsä ja väistönsä puoleen ja toiseen, hänen nopsan ja harjaantuneen ruumiinsa liikkeet.
Siitä oli enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, kun hän itse oli kuulunut parhaisiin aseenkäyttäjiin henkivartion nuorten miesten joukossa näiden harjoitellessa leikkikentällä. Mutta sen jälkeen hänellä ei ollut ollut tilaisuutta käyttää ritaritaitoaan.
Ja tässä hän nyt ratsasti tunnonvaivoissa, kun oli tullut tappaneeksi miehen — hän näki yhä edessään Holmgeirin ruumiin, joka oli irtaantunut hänen miekastaan ja kaatunut tuleen, kuuli korvissaan hänen lyhyen korisevan kuolonhuutonsa ja muisteli yhä uudelleen lyhyen, tuiman ottelun menoa, joka oli seurannut sen jälkeen. Hän tunsi mielensä apeaksi, masentuneeksi ja hämmentyneeksi — he olivat hyökänneet hänen niskaansa yhdellä haavaa, kaikki nuo miehet, juuri kun hän oli tuntenut kuuluvansa heidän joukkoonsa — ja sitten oli Erlend suojannut häntä.
Pelkuriksi hän ei ollut koskaan uskonut itseään. Hän oli pyytänyt kuusi karhua näinä vuosina, jolloin hän oli asunut Formossa — ja kaksi kertaa hän oli ollut hiuskarvan varassa. Vain ohut puunrunko itsensä ja raivoisan, haavoittuneen naaraskarhun välissä, vailla muita aseita kuin keihäänkärki ja kämmenenlevyinen varrenpätkä — niin hän oli otellut, eikä leikin herättämä jännitys ollut häirinnyt hänen ajatustensa, liikkeittensä ja aistiensa varmuutta. Mutta nyt tuolla vajassa ei hän tiennyt, oliko se ollut pelkoa — hän oli ollut hämmentynyt, ei ollut osannut käyttää ajatustaan —.
Istuessaan kotonaan karhunpyynnin jälkeen, vaatteet riepuina, käsi kääreessä, kuumeisena, ruhjoutuneena, olkapää revittynä hän oli tuntenut ainoastaan ylpeää iloa — pahemminkin olisi saattanut käydä — miten, sitä hän ei ajatellut. Mutta nyt hänen täytyi ajatella lakkaamatta, miten hänen olisi käynyt, ellei Erlend olisi tullut avuksi juuri sillä hetkellä. Hän oli — ei se ollut suinkaan pelkoa — mutta hänestä oli tuntunut niin oudolta nähdä toisten miesten ilmeet — ja Holmgeirin kuoleva ruumis —.
Hän ei ollut tätä ennen tappanut ketään.
Paitsi tuon ruotsalaisen ratsastajan, jonka hän oli lyönyt maahan. Se tapahtui sinä vuonna, jolloin kuningas Haakon lähti sotajoukkoineen Ruotsiin kostamaan herttuoiden murhaa. Hänet oli lähetetty tiedusteluretkelle — hän oli saanut mukaansa kolme miestä, joiden päällikkö hän oli —. hän oli siitä kauhean itsetietoinen ja ollakseen. Simon muisti, miten hänen miekkansa oli tarttunut ratsastajan rautalakkiin, niin että hänen täytyi tempoa ja vääntää se irti; tarkastaessaan sitä aamulla hän huomasi, että terään oli tullut sälö. Hän ei ollut milloinkaan muistellut tuota tapausta muuten kuin mielihyvin — heitä vastassa oli ollut kahdeksan ruotsalaista, — ainakin hän oli päässyt taistelun makuun; sellaista ei sattunut joka miehen osalle, joka palveli sinä vuonna henkivartiossa. Kun tuli valoisaa, hän näki panssaripaidalleen räiskyneen verta ja aivoainetta — hän oli koettanut olla vaatimattoman näköinen pestessään sitä puhtaaksi.