Mutta tuon ratsastajaraukan muistelemisesta ei nyt ollut mitään hyötyä. Ei, se ei ollut sama asia. Hän ei päässyt vapaaksi ahdistavasta rauhattomuuden tunteesta ajatellessaan Holmgeir Moiseksenpoikaa.
Ja sitten hän sai kiittää Erlendiä hengestään. Hän ei vielä tiennyt mitä siihen sisältyi. Mutta hänestä tuntui, että kaiken täytyi muuttua, kun hän ja Erlend olivat kuitit.
— Siinä suhteessa he nyt olivat tasassa.
Langokset olivat ratsastaneet melkein vaiti. Kerran virkahti Erlend:
"Olit sinä aika hupsu, Simon, kun et ensiksi ajatellut pyrkiä ulos ovesta —"
"Kuinka niin?" kysyi Simon lyhyeen. "Siksikö, että sinä olit ulkona —?"
"Ei —" Erlendiä nauratti. "Ja vaikka siksikin — en nyt ajatellut sitä. Mutta tuosta ahtaasta ovesta he eivät olisi päässeet tulemaan kuin yksi kerrallaan sinua vastaan. Ja toiseksi on sula ihme nähdä, miten pian miehet saavat takaisin järkensä joutuessaan paljaan taivaan alle. Minusta on ilmoinen ihme, ettei tapahtunut enempää hengenhukkaa."
Hän kysyi pariin kertaa Simonin haavoja. Toinen vastasi, etteivät ne vaivanneet häntä sanottavasti — vaikka niitä kirveli aika lailla.
He saapuivat Formoon illalla, ja Erlend seurasi lankoaan sisään. Hän oli neuvonut tätä lähettämään lääninherralle kirjelmän tapauksen menosta jo huomispäivänä, jotta asiat saataisiin kuntoon mitä pikimmin. Erlend tarjoutui laatimaan Simonille kirjeen vielä samana iltana — rinnassa olevien haavain vuoksi oli kai Simonin vaikea käyttää kättään: "ja huomenna sinun pitää pysyä kauniisti sängyn pohjalla, sillä kyllä siitä nousee pieni haavakuume —"
Ramborg ja Arngjerd istuivat odottamassa. Kylmän tähden he olivat kömpineet uuninvieruspenkille ja vetäneet jalat alleen — heillä oli keskellään pelilauta ja he näyttivät aivan lapsilta.