Simon ei virkkanut mitään. Erlend ryhtyi taas puhumaan:
"Minä saan kai maksaa haavasakkoja" — hän hymyili — "enkä minä omista enempää Norjan maata kuin tuon kartanon Dovrella —"
"Miten suuri on oikeastaan Haugen?" kysyi Simon.
"En muista tarkalleen — se seisoo kauppakirjassa. Mutta ne, jotka nykyään hoitavat sen maita, maksavat vain pienen veron heinässä. Kukaan ei tahdo asua siellä — rakennuksethan kuuluvat olevan luhistumaisillaan tiedäthän, että ihmiset väittävät tätini ja herra Bjørnin kummittelevan siellä — Muuten tiedän, että tämänpäiväisestä työstäni saan kuulla kiitosta vaimoltani. Kristiina pitää sinusta, lanko, kuin veljestään."
Simon hymyili melkein huomaamattomasti istuessaan pimennossa. Hän oli työntänyt pahkatuolin kauemmaksi ja suojasi kasvojaan kuumuudelta. Mutta Erlend viihtyi lämpimässä kuin kissa — hän istui aivan tulen luona, panimopenkin kulmaan nojautuneena, käsi selkänojan ympärillä ja haavoittunut jalka toisen käsinojan päällä.
"Hän sanoi siitä kerran kauniit sanat tässä syksyllä", virkahti Simon tuokion kuluttua; hänen äänessään oli ivallinen väre. "Hän osoitti myös syksyllä poikamme sairastaessa olevansa uskollinen sisar"; tämän hän lausui vakavasti — mutta sitten uusiintui taas äskeinen pieni ilvehtivä väre: "Nyt, Erlend, olemme me olleet uskolliset toisillemme, kuten vannoimme laskiessamme kätemme Lauritsan käteen ja luvatessamme auttaa toisiamme veljien tavoin —"
"Niin", sanoi Erlend viattomasti. "Minäkin iloitsen tämän päivän työstä, lanko." Kotvan aikaa he istuivat kumpikin vaiti. Sitten Erlend ojensi aivan kuin kokeillen kätensä Simonia kohti. Simon tarttui siihen, he pudistivat toinen toistensa kättä voimakkaasti, päästivät kätensä sitten irti ja vetäytyivät kumpikin taas omaan nurkkaansa hiukan häveliäinä.
Lopulta Erlend keskeytti hiljaisuuden. Hän oli istunut kauan leuka käden varassa tuijottaen lieden tuleen, jossa loimahti vain silloin tällöin enää pieni liekki syttyen ja häilähdellen vähän aikaa hiiltyneiden puiden keskellä, jotka tuhahtivat kasaan hiljaa huoahtaen. Pian ei koko roihusta ollut jäljellä muuta kuin mustia hiiliä ja kuumaa tuhkaa.
Erlend sanoi aivan hiljaa:
"Harva mies olisi ollut niin ylevä minua kohtaan, Simon Darre, kuin sinä olet ollut. Minä — minä en ole unohtanut —"