"Vaikene! — Sinä et tiedä, Erlend —."
"Taivaan Jumala yksin tietää", kuiskasi Simon arasti ja kiusaantuneesti, "— mitä kaikkea miehen mielessä voi piillä —"
"Niinpä kyllä on", sanoi Erlend yhtä hiljaa ja totisesti. "Emmeköhän me jokainen liene hänen armonsa tarpeessa —. Mutta miestä on arvosteltava hänen tekojensa mukaan. Ja minä — minä —. Jumala siunatkoon sinua, lanko!"
Tämän jälkeen he istuivat äännähtämättä — he eivät tohtineet hievahtaa, jotteivät olisi ilmaisseet hämiään.
Kunnes Erlend viimein antoi kätensä vaipua polvelle — hänen sormuksessaan oleva sininen kivi välähti kirkkaasti oikean käden etusormessa. Simon tiesi hänen saaneen sen Kristiinalta palattuaan vankeudesta.
"Mutta vanha sananparsi sanoo, Simon, että moni mies saa toisen osan, kukaan ei saa toisen kohtaloa."
Simon kohotti äkkiä päänsä. Hänen kasvoilleen levisi hitaasti tumma puna — ohimoissa olevat suonet pullistuivat esiin kuin tummat, koukeroiset jänteet.
Erlend katsoi häneen tuokion — ja käänsi katseensa nopeasti pois. Sitten hänkin punastui — tummalle pinnalle kohosi hänelle ominainen, vieno, tyttömäinen puna. Hän istui hiljaa, arkana ja avuttomana, suu hiukan lapsellisesti raollaan.
Simon nousi kiivaasti ja astui sängyn luokse:
"Sinä haluat kai maata ulommaisena" — hän koetti puhua kiihkottomasti, mutta hänen äänensä vapisi.