Nyt oli asian laita muuttunut. Kristiina oli uskaltanut henkensä ja sielunsa autuuden hänen poikansa elämän puolesta. Oli kuin kaikki vanhat haavat olisivat auenneet, kun hän, Simon, oli antanut tämän tapahtua.
— Ja sitten hän oli joutunut kiitollisuudenvelkaan Erlendille hengestään — vasten tahtoaan, ainoastaan ajatuksissaan — mutta sittenkin!
"— et dimitte nobis debita nostra, sicut et nos dimittibus debitoribus nostris." Omituista, ettei Vapahtaja ole opettanut meitä rukoilemaan "sicut et nos dimittibus creditoribus nostris", ajatteli hän. Lieneekö se ollut hyvää latinaa — hän ei ollut milloinkaan ollut taitava siinä kielessä. Mutta hän tiesi, että velallisilleen hän oli aina antanut anteeksi arvelematta. Hänestä oli paljon vaikeampaa antaa anteeksi sille, joka oli köyttänyt velkataakan hänen niskaansa.
Ja nyt, kun he olivat kuitit — hän ja nuo kaksi — tunsi hän virkoavan eloon kaiken sen kaunan, jota hän oli polkenut maahan vuosikausia.
Hän ei voinut enää karkottaa ajatuksistaan Erlendiä — tuota vähämielistä miestä, joka ei osannut nähdä mitään, oppia mitään eikä ajatella mitään. Tämä vaivasi nyt hänen mieltään juuri sentähden, ettei kukaan tiennyt mitä Erlend näki ja ajatteli ja muisti — hän oli aivan arvaamaton.
— Moni mies saa toisen osan, kukaan ei saa toisen kohtaloa —.
Se on totta se.
Hän oli pitänyt nuoresta morsiamestaan. Jos hän olisi saanut hänet, hän olisi ollut onnellinen; he olisivat varmasti eläneet rauhassa ja rakkaudessa. Ja Kristiina olisi jäänyt siksi, mikä hän oli heidän tutustuessaan toisiinsa: lempeäksi ja siveäksi ja ymmärtäväiseksi naiseksi, jolta mies olisi voinut kysyä neuvoa tärkeimmissäkin asioissa; hieman itsepäinen Kristiina olisi saattanut olla pikkuasioissa, mutta muuten nöyrä, sillä olihan hän tottunut isänsä johtoon ja suojelukseen. Mutta sitten sai tuo mies hänet valtoihinsa — mies, joka ei osannut hallita itseäänkään ja joka ei koskaan ollut suojellut ketään. Tämä oli haaskannut Kristiinan hempeän neitsyyden, murtanut hänen ylevän levollisuutensa, rikkonut tuon naissielun ja pakottanut sen joka suhteessa pinnistämään viimeiset voimansa. Kristiinan oli täytynyt astua puolustamaan rakastettuaan samoin kuin pikkulintu puolustaa pesäänsä kirkuen ja pieni ruumis vavisten, kun pesää lähestytään. Hänen eloisa, hoikka ruumiinsa oli ollut Simonin mielestä luotu käsillä kannettavaksi ja hellästi hoivattavaksi — nyt hän oli nähnyt sen hurjan tahdon jännittämänä, ja tuo sydän sai takoa rohkeutta ja pelkoa ja taisteluhalua hänen taistellessaan miehensä ja lastensa puolesta; kyyhkynenkin voi hurjistua ja unohtaa pelkonsa varjellessaan poikasiaan.
Jos hän itse olisi ollut Kristiinan mies, jos tämä olisi elänyt hänen kanssaan kunniallisessa sovinnossa viisitoista vuotta, olisi Kristiina noussut samoin puolustamaan häntä, jos häntä olisi kohdannut jokin turma. Tämän Simon tiesi. Rohkeasti ja viisaasti olisi hän tukenut miestään silloinkin. Mutta hän ei olisi milloinkaan nähnyt niitä kivikovia kasvoja, jotka olivat olleet suunnatut häneen tuona iltana Oslossa, jolloin Kristiina kertoi olleensa siinä talossa ennenkin. Simon ei ollut koskaan kuullut hänen huutavan hänen nimeään sellaisen villin hädän ja tuskan vallassa. Eikä siihen ollut vastannut hänen nuoruutensa rehellinen ja suora rakkaus. Se herätti hänessä samankaltaisen viileyden — hän ei olisi tullut milloinkaan tietämään omassa mielessään piilevän sellaista, jos hän olisi astunut Kristiinan kanssa isien määräämää tasaista latua.
Ja entä Kristiinan kasvot hänen kulkiessaan Simonin ohi yöhön hakemaan apua tämän lapselle — Kristiina ei olisi uskaltanut astua sille tielle, ellei hänen olisi täytynyt oppia Erlendin vaimona toimimaan pelottomasti, vaikka sydän vapisi pelosta. Kristiinan kyyneleinen hymy hänen herättäessään Simonin ja sanoessaan pojan huutavan isäänsä oli niin ahdistavan suloinen siksi, että hän tiesi mitä merkitsee voitto ja tappio taistelussa.