Tavallaan hän myönsi Gyrdin olleen oikeassa. Häpäistyään niin pahasti päällikönarvonsa ei Erlend voinut vaatia, että hänen liittokumppaninsa olisivat astuneet esiin puoltamaan häntä. Simon tiesi, että jos hän olisi tavannut Gyrdin yksin, ei hän olisi joutunut eroamaan veljistään tällä tapaa. Mutta siellä oli ritari Ulf ojennellut pitkiä jalkojaan selitellen Erlendin tyhmyyttä — perästäpäin! Ja sitten oli Gudmund puuttunut puheeseen. Gyrd ja Simon eivät olleet milloinkaan ennen antaneet nuorimman veljensä vastustaa heitä, mutta mentyään naimisiin papin jalkavaimon kanssa oli poika niin paisunut ja ylpistynyt ja tullut niin itsekylläiseksi, että Simon oli katsonut häneen aivan vimmoissaan — toinen oli puhunut hyvin koppavasti, ja hänen pyöreä naamansa oli punoittanut kuin kukon heltta, minkä vuoksi Simonin oli tehnyt mieli lyödä häntä korvalle. Hän oli lopulta tuskin tiennyt mitä puhui.
— Nyt hän siis oli rikkonut välinsä veljiensä kanssa. Hänestä tuntui kuin hänen verensä olisi juossut kuiviin, kun hän muisti sen — kuin hän olisi katkaissut liha- ja verisiteet. Hänestä tuntui tyhjältä sen jälkeen. Paljas on veljetön pohja.
Mutta olipa miten oli — kesken kiivainta sanasotaa hän oli yhtäkkiä huomannut, miten lienee huomannut, Gyrdin sammuneen, saamattoman ilmeen, eikä se johtunut yksinomaan siitä, että hän kaipasi kipeästi suurempaa kotirauhaa. Gyrd piti vieläkin Helgasta, sen hän oli nähnyt paikalla; se se teki veljen niin kummallisen sidotuksi ja voimattomaksi. Ja jollakin käsittämättömällä, salaisella tavalla herätti se hänen raivoaan, koko — koko elämää kohtaan.
— Simon kätki kasvot käsiinsä. Niin, he olivat olleet hyviä, kuuliaisia poikia. He olivat kumpikin, Gyrd ja hän itse, kiintyneet kiltisti morsiamiin, jotka isä ilmoitti valinneensa heille. Vanhus oli puhunut heille eräänä iltana niin kauniisti, että he lopulta olivat istuneet aivan hämillään, — naimisista ja ystävyydestä ja uskollisuudesta, jonka tuli vallita kunniallisten, säädykkäiden aviopuolisoiden välillä, ja oli viimeksi maininnut myös rukouksen, esirukouksen ja messujen tärkeydestä. Oli paha, ettei heidän isänsä ollut neuvonut heitä unohtamaankin — sitten kun ystävyys on katkennut, kunnia mennyttä, uskollisuus synti ja jäytävä, häpeää herättävä kärsimys ja jolloin koko siteestä ei ole jäljellä muuta kuin vertavuotava haava, jota ei voi lääkitä —
Erlendin päästyä vapaaksi oli hänet vallannut eräänlainen rauha — vain siksi, ettei mies jaksa kärsiä enempää kuin hän oli kärsinyt tuona aikana Oslossa. Joko tapahtuu jotakin — tai paranee asia itsestään.
Ei ollut Simonin mieleen, että Kristiina oli muuttanut Jørundgaardiin miehineen ja kaikkine lapsineen ja että hänen oli täytynyt kohdata heitä sekä pysyttää yllä ystävyyttä ja sukulaisuutta. Mutta vielä paljon pahempi oli ollut — lohdutteli hän itseään — asua Kristiinan kanssa saman katon alla tavalla, joka käy sietämättömäksi miehelle, kun mies rakastaa naista, joka ei ole hänen vaimonsa eikä mikään tavallinen sukulaisvaimo. Ja sen, mitä oli tapahtunut Erlendin ja hänen välillä tuona iltana, jolloin he juhlivat langon pääsyä vankilasta — hän pyyhkäisi pois ajatuksistaan: Erlend oli kai ymmärtänyt asian vain puoleksi eikä vaivannut sillä päätään sen jälkeen. Erlendillä oli niin ihmeellinen unohtamisen lahja. Ja hänellä itsellään oli kartanonsa ja vaimonsa, josta hän piti, ja lapset.
Hän koetti tyytyä oloihin. Ei hän mahtanut sille mitään, että rakasti vaimonsa sisarta. Tämä oli ollut hänen morsiamensa kerran — Simon ei ollut pettänyt häntä. Siihen aikaan, jolloin hän oli mielistynyt Kristiina Lauritsantyttäreen, oli se ollut hänen velvollisuutensakin, koska hän piti tätä tulevana aviovaimonaan. Se, että hän sai tämän sisaren, oli Ramborgin hommaa — ja Lauritsan. Lauritsa, joka oli niin viisas mies muuten, ei ollut keksinyt kysyä, oliko hän unohtanut. Tosin hän ei olisi kärsinyt kuulla edes Lauritsan kysyvän sitä.
Hän ei osannut unohtaa. Hän ei voinut sille mitään. Eikä hän ollut sanonut yhtään sanaa, jota ei olisi saanut sanoa. Hän ei voinut mitään perkeleen viekoitteluille ja unille, jotka loukkasivat veren siteitä — omasta tahdostaan hän ei ollut milloinkaan antautunut synnillisten lemmenajatusten valtaan. Ja hän oli toiminut kuin uskollinen veli Kristiinaa ja hänen omaisiaan kohtaan. Sen hän tiesi.
Lopulta hän oli oppinut tyytymään koko hyvin osaansa.
Niin kauan kuin hän oli tiennyt palvelevansa noita kahta — Kristiinaa ja miestä, jonka tämä oli valinnut hänen sijastaan. Näiden oli aina täytynyt ottaa vastaan hänen tukeaan.