— Vaikkakin Erling Vidkuninpoika olisi tiennyt, että Gyrd ja Gudmund Darrelle saattoi myös käydä hullusti, jos Erlend Nikulauksenpoika olisi taipunut puhumaan — ei asia voinut pahentua siitä, että hän oli koettanut kaikkia keinoja voittaakseen Bjarkøn ritarin puolelleen. Pikemmin päinvastoin — täytyihän miehen vetää yhtä köyttä veljensä kanssa, kuolemaan asti, jos siksi tuli. Mutta hän olisi toivonut tietävänsä, oliko Erling perillä asiasta. Simon punnitsi asiaa puoleen ja toiseen. Se oli kerrassaan mahdotonta, ettei hän olisi tiennyt mitään koko kapinahankkeista. Mutta mitä oli Erling tiennyt —? Gyrd ja Ulf eivät ainakaan näyttäneet tietävän, tiesikö tuo mies heidän olleen osallisina niissä. Mutta Simon muisti Erlingin maininneen Haftorinpoikain nimen ja neuvoneen häntä pyytämään apua heiltä, sillä heidän ystävänsä olivat ennemminkin eniten vaarassa —. Haftorinpojat olivat Ulf Saksenpojan ja Helgan sisarenlapsia. Oma suu on lähinnä pussin suuta —!
Mutta vaikka Erling Vidkuninpoika olisi uskonut, että hän ajatteli omia veljiäänkin, ei hänen tekonsa pahennut siitä. Erlingin olisi myös pitänyt huomata, että hän oli tietämätön veljiä uhkaavasta vaarasta. Sitäpaitsihan hän oli itse sanonut — hän muisti sanoneensa sen Stigille — ettei hän uskonut, että Erlend saataisiin kiduttamalla puhumaan.
Olihan näillä tosin syytä pelätä Erlendin suuta. Joskin hän oli vaiennut kidutuksissa ja vankeudessa, hän saattoi ilmaista asiat huomaamattaan perästäpäin.
Vaikka — Simonista tuntui kuin se olisi ollut ainoa asia, jossa hän saattoi uskoa Erlendin pitävän suunsa kiinni. Erlend oli äänetön kuin muuri joka kerran kun keskustelu soljahti sille alalle, juuri siksi, että hän pelkäsi joutuvansa ilmaisemaan asian. Simon näki Erlendin tässä suhteessa elävän rajattoman, lapsellisen pelon vallassa — lapsellisen, sillä sitä, että hän oli ilmaissut koko hankkeen jalkavaimolleen, ei hän näyttänyt pitävän kovinkaan vaarallisena kunnialleen. Siihen asti kun hän itse pysyi vaiti, hän katsoi kilpensä säilyvän tahrattomana ja uskollisuutensa rikkumattomana — ja Simon oli huomannut Erlendin araksi kunniastaan tai siitä, mitä hän itse tällä sanalla tarkoitti. Hän oli joutunut aivan suunniltaan epätoivosta ja suuttumuksesta ajatellessaan sellaista mahdollisuuttakin, että joku hänen rikostovereistaan joutuisi ilmi — nyt, vielä niin pitkän ajan jälkeen ja syystä, joka ei vaikuttanut sitä eikä tätä niiden miesten kohtaloon, joita hän oli suojellut hengellään — kuten myös kunniallaan ja omaisuudellaan — nimittäin lapsen loruilusta henkilölle, joka oli noiden miesten lähin sukulainen —.
— Erlend oli vannonut käsi ristillä, kaikkien liittolaisten edessä, hoitavansa asian niin, että jos se epäonnistuisi, vastaisi hän kaikkien puolesta. Mutta sitä Simon ihmetteli, että vakaat ikämiehet olivat luottaneet sellaiseen valaan. Nyt, kun Simon tunsi koko salaliiton, oli se hänestä hulluinta mitä ajatella saattoi. Erlend olisi antanut rääkätä itsensä kuoliaaksi jäsen jäseneltä pitääkseen valansa kirjaimellisesti. Samalla aikaa oli salaisuus kymmenvuotisen pojan hartioilla — Erlend oli itse järjestänyt asian niin. Eikä sekään ollut Erlendin ansio, ettei Sunniva Olavintytär joutunut tietämään enemmän kuin mitä hän tiesi —. Voiko kukaan ymmärtää sellaista miestä!
Jos hän siis hetken verran oli luullut — no niin, se mitä Erlend ja hänen vaimonsa luulivat hänen uskoneen — oli, kautta taivaan, ollut lähin mahdollinen johtopäätös Gauten hölpötyksestä, että hän oli nähnyt Simonin sinetin kavalluskirjeen alla. Ja noiden kahden olisi pitänyt muistaa, että hän tiesi Erlend Nikulauksenpojasta yhtä ja toista, joten hänellä oli vähemmän kuin monella muulla syytä uskoa tästä veitikasta pelkkää hyvää. Mutta nämä olivat kai unohtaneet aikaa sitten sen seikan, miten hän kerran oli yllättänyt heidät ja nähnyt koko heidän häpeämättömyytensä —.
Eikä hänellä siis ollut lainkaan syytä maata tässä häveten kuin koira sitä, että oli tehnyt Erlendille vääryyttä ajatuksissaan. Herra nähköön — ei se ollut tapahtunut siksi, että hän olisi tahtonut uskoa pahaa langostaan — hänhän oli tullut surulliseksi siitä. Mutta hän tiesi itsekin, että se oli järjettömän tyhmä epäluulo — hänen olisi pitänyt ymmärtää Kristiinan sanomatta, ettei asia voinut olla niin. Yhtä pian kuin epäluulo, että Erlend oli käyttänyt hänen sinettiään, oli hänessä herännyt myös tunto siitä, ettei Erlend ollut mitenkään voinut tehdä sitä. Erlend ei ollut koko elämässään tehnyt kunniatonta tekoa, joka olisi ollut edeltäkäsin harkittu — tai jossa olisi ollut jotakin järkeä —.
Simon pyörähti toiselle kyljelle ja ähkyi. Hänet oli melkein tehty höynäksi kaikella tällä sotkulla. Häntä kiusasi se, että Gaute oli uskonut vuosikausia hänestä sellaista, vaikka oli hulluutta antaa sen painaa mieltä. Joskin hän piti tästä pojasta ja kaikista Kristiinan pojista — nämähän olivat vasta lapsia; mitä hän siis viitsi välittää siitä, mitä he ajattelivat hänestä!
Ja kuitenkin hän joutui niin leimuavan vihan valtaan ajatellessaan niitä miehiä, jotka olivat laskeneet kätensä Erlendin miekankahvalle ja vannoneet seuraavansa johtajaansa. Mutta jos nämä olivat olleet sellaisia lampaita, että olivat voineet antaa Erlendin sanahelinän ja rohkean olemuksen häikäistä itsensä ja luulla, että siinä miehessä oli päällikönverta, niin olikin aivan luonnollista, että he käyttäytyivät kuin lampaat koko yrityksen mennessä myttyyn. Hänen silmissään punersi vieläkin, kun hän muisti mitä kaikkea hän oli kuullut Dyfrinissä — että niin useat miehet olivat uskaltaneet jättää maan rauhan ja oman menestyksensä Erlendin — ja Haftor Olavinpojan ja Borgar Trondinpojan käsiin —! Eikä yhdelläkään ollut ollut rohkeutta astua kuninkaan eteen pyytämään, että tämä tekisi Erlendin kanssa kunniakkaan sovinnon ja antaisi hänen pitää perintökartanonsa. Heitähän oli niin monta, että he olisivat voineet vaikka pakottaa hänet siihen. Norjan herroilla oli siis vähemmän älyä ja miehuutta kuin hän oli luullut.
Siitäkin hän oli suutuksissaan, että hänet itsensä oli jätetty kokonaan noiden tuumien ulkopuolelle. Eipä siksi, että hänet olisi saatu yhtymään tuollaiseen päättömään hankkeeseen. Mutta Erlend ja Gyrd olivat toimineet hänen selkänsä takana salaten häneltä aikeensa. Olihan hän yhtä hyvä aatelismies kuin muutkin eikä ollut arvonantoa vailla siellä, missä hänet tunnettiin.