Sen sijaan hän johtui muistelemaan toista poikaansa — Halfridin lasta, Erlingiä, jota hän ei muistanut kovinkaan usein. Poika oli ollut pieni kelmeä vainaja — Erlingin elonpäivinä ei hän ollut nähnyt poikaansa juuri ollenkaan, kun hänen oli täytynyt istua sen kuolevan äidin luona. Jos tuo lapsi olisi jäänyt eloon taikka elänyt kauemmin kuin äitinsä — olisi hän saanut pitää Mandvikin. Silloin hän kai olisi solminut uuden naimaliiton jonkun etelänpuoleisen kanssa. Jonkun kerran hän olisi sitten käynyt katsomassa pohjoista kartanoaan. Silloin hän — ei tosin olisi unohtanut Kristiinaa — tämä oli johdattanut hänet niin omituiseen pyörteeseen, ettei häntä olisi voinut unohtaa. Piru vieköön — täytyihän miehellä olla oikeus muistella ihmeellisenä seikkailuna sitä, että hänen oli täytynyt hakea porttolasta, toisen miehen sängystä morsiamensa, korkeasukuinen neito, joka oli kasvatettu siveydessä ja kristillisessä hengessä. Mutta silloin hän ei luultavasti kuitenkaan olisi muistellut häntä niin, että se olisi käynyt vaivaksi ja vienyt kaiken viehätyksen elämän muilta antimilta.
Erling olisi nyt ollut neljäntoista vuoden vanha. Kun Andres kerran joutuisi niin lähelle miehuusikää, oli hän itse oleva vanha ja loppuunelänyt.
Niin, niin, — et sinä Halfrid ollut liian onnellinen minun rinnallani.
Eikä minun osani siis ole aivan ansaitsematon —.
Erlend Nikulauksenpoika olisi oikeastaan saanut maksaa hengellään kevytmielisyytensä. Silloin Kristiina olisi istunut leskenä Jørundgaardissa.
Mutta silloin hän olisi ehkä harmitellut, että oli nainut mies. Hän saattoi nykyään kuvitella vaikka mitä mielettömyyksiä.
* * * * *
Tuuli oli tyyntynyt, mutta sateli vielä suuria märkiä lumihiutaleita Simonin ratsastaessa majatalosta. Kevätillassa alkoi kuulua linnun laulua ja liverryksiä viidakon puolelta, lumisateesta huolimatta.
Kuten umpeen mennyt ihohaava revähtää auki äkkiliikkeestä ja aiheuttaa kipua, koski häneenkin muuan vähäpätöinen muisto. Viime pääsiäispidoissa oli eräs vierasryhmä paistatellut keskipäivän auringossa. Korkealla koivun latvassa heidän päänsä päällä istui punarintasatakieli hujautellen huiluääniään kirkkaassa ilmassa. Geirmund tuli samassa ontuen nurkan takaa kainalosauvansa varassa, käsi vanhimman poikansa olalla. Hän katsoi ilmaan, seisahtui ja matki lintua. Poika suipisti huulensa ja alkoi viheltää. He osasivat matkia melkein kaikkia linnunääniä. Kristiina seisoi vähän matkan päässä parin naisen kanssa. Hän hymyili niin kauniisti kuunnellessaan.
Auringonlaskun puolella ohenivat lännen pilvet — ne vaelsivat kultaisina valkoisten tunturikylkien ohi ja täyttivät halkeamat ja pikku laaksot harmaan usvan tavoin. Joki välkkyi himmeän messingin värisenä — se kuohui jäästä vapaana, mustana virrasta kohoavien kivien ympärillä, ja joka kiven peitteenä oli pieni valkoinen lumihattu.
Väsyneet hevoset astelivat raskaasti huonolla tiellä. Oli maidonvalkoinen yö, täysikuu kumotti ajelehtivien pilvien ja sumutukkojen takaa Simonin ratsastaessa Ulajoen rannalla kasvavan pensaikon läpi. Hänen päästyään sillalle ja sen jälkeen tasaiselle mäntykankaalle, jonka keskitse talvitie kulki, pinnistivät hevoset voimiaan — ne tiesivät pääsevänsä pian talliin. Simon taputti Diberbeinin höyryävää kaulaa. Hän oli iloinen, että tämä retki oli pian päättyvä. Ramborg oli kai jo täydessä unessa.