Tien äkkikäänteessä metsän laidassa oli pieni tupa. Simon ajoi aivan lähelle ennen kuin huomasi oven edustalla ratsumiehiä. Hän tunsi Erlendin äänen tämän huutaessa:
"Sinä tulet siis varmasti ensimmäisenä päivänä pyhien jälkeen — jotta minä voin sanoa vaimolleni —?"
Simon huusi hyvän päivän. Olisi ollut liian omituisen näköistä, jos hän olisi ajanut edelleen eikä olisi liittynyt heidän seuraansa; mutta hän käski Sigurdin jatkaa matkaa. Sitten hän ratsasti toisten luo: pojat olivat Naakkve ja Gaute. Erlend ilmestyi samassa ovelle.
Toiset vastasivat tervehdykseen hiukan väkinäisesti. Hän näki heidän kasvonsa, joskaan ei aivan selvästi, yön harsomaisessa valossa — Simon oli huomaavinaan heidän ilmeissään epävarmuutta, jännitystä ja nyreyttä. Silloin hän sanoi muitta mutkitta:
"Minä tulen Dyfrinistä, lanko."
"Ehdin jo kuulla, että olit lähtenyt etelään." Erlend seisoi nojaten satulankaareen ja katsoi maahan. "Sinä olet ajanut lujasti", hän lisäsi aivan kuin hiljaisuuden kiusaamana.
"Odottakaa vähän", sanoi Simon nuorille pojille, jotka aikoivat lähteä. "Teidän on myös kuultava mitä minulla on sanomista. Sinä näit minun veljeni sinetin kirjeessä, Gaute. Ja minä ymmärsin, että hän ja nuo isäsi liittolaiset — hän ja muut herrat, jotka olivat antaneet sinettinsä junkkeri Haakonin kirjeeseen, jonka sinun isäsi aikoi viedä Tanskaan — ovat sinun mielestäsi pitäneet huonosti isällesi tekemän uskollisuudenvalan —"
Poika katsoi maahan ja oli vaiti. Erlend virkkoi:
"Yhtä seikkaa sinä et varmaankaan muistanut ratsastaessasi veljesi luo. Sitä, että minä ostin kalliilla hinnalla Gyrdin ja toisten kumppanieni turvallisuuden — annoin siitä kaiken mitä minulla oli kunniallisen ja sanassaan pysyvän miehen nimen lisäksi. Nyt ei Gyrd voi luulla muuta kuin etten minä ole säilyttänyt sitäkään —"
Simon taivutti häpeissään päänsä. Tuota hän ei ollut ajatellut.